Valokeilassa, kaukana arjen kohinasta
Lokakuussa valo vähenee nopeasti. Syksyä pidetään usein luopumisen ja kuihtumisen aikana, jolloin iltojen pimeneminen ajaa ihmiset sisätiloihin. Minulle lokakuu on silti aina tuntunut uuden alulta.
Syyskuun maraton on minulle juoksukauden päätavoite. Se on kovan työn sadonkorjuuta, jossa kuukausien harjoittelu mitataan kilometri kerrallaan. Tänä syyskuuna juoksin oman ennätykseni, ja parempaa palkintoa tehdystä työstä on vaikea saada. Vaikka jaloissa tuntuu vielä mennyt kausi, mielessä on jo uusi. Syksyllä valetaan pohja tulevalle. Samaan aikaan katse kääntyy jo odottavasti kohti talvea, ja sukset tekee mieli kaivaa esille varastosta.
En ole koskaan osannut pelätä pimeää.
Käyn sunnuntaisin pitkällä lenkillä ja lähden matkaan usein varhain aamulla, jolloin pimeys on vielä sakeaa. En ole koskaan osannut pelätä pimeää. Kun napsauttaa otsalampun päälle, siirtyy omaan kuplaansa. On vain se seuraava askel, tienpinta valokeilassa ja oma hengitys. Lampun keila rajaa maailmasta pois kaiken ylimääräisen.
Esimerkiksi kaksi tai kolme tuntia kestävällä lenkillä ensimmäiset kilometrit saattavat tuntua kankeilta ja raskailta. Matkan jatkuessa keho kuitenkin lämpenee, askeleen rytmi löytyy ja ajatus alkaa lentää. Syntyy flow-tila, jossa aika alkaa juosta nopeasti.
Kauneinta näissä syysaamuissa on liike ja muutos. Pimeys antaa pikkuhiljaa tilaa hämärälle, ja lenkin aikana päivä alkaa valjeta. Lokakuun pimeys ei siis ole päätepiste eikä tyhjyys, vaan hengähdyshetki ja siirtymä. Pimeyden keskeltä lähdetään liikkeelle, mutta valoa kohti ollaan aina menossa.