Kuoleman edessä olemme riisuttuja

Olen saattanut rajan taakse läheisen, joka vaivutettiin aivoinfarktin jälkeen koomaan. Toisen läheisen, joka massiivisen infarktin jälkeen jäi ”vihannekseksi” ja sidottiin yöksi estämään ravintoletkun repimistä. Olen saattanut ihmisiä, jotka ovat lähteneet oman käden kautta, ja nyt olen omaisena tilanteessa, jossa läheiseni iho ja silmät kellastuvat sapen lakattua toimimasta. Kaikkien katseissa on ollut pelkoa, lohduttomuutta ja avuttomuutta elämän edessä.

Kuoleman läheisyydessä luovumme kaikesta, jonka varaan olemme elämämme rakentaneet: terveydestä, toimintakyvystä, omaisuudesta, tulevaisuuden suunnitelmista, arjen pienistä asioista, titteleistä ja autonomiasta. Lopulta jopa mahdollisuudesta hallita omaa ruumistamme.

Kaikkien katseissa on ollut pelkoa.

Parantumaton sairaus saa läheisen kokemaan, että elämä riisuu kerros kerrokselta kaiken ylimääräisen. Lopullisen ”kuolemantuomion” selvittyä katoaa ensin tulevaisuus, sitten tekeminen ja viimeiseksi itsenäisyys. Mielessä risteilevät kysymykset: Mitä voin enää tehdä, ja kuka olen? Kuinka kauan tämä kestää? Tuleeko kivulias loppu? Saanko tarvitsemani palliatiivisen hoivan, kun ainoa omaiseni asuu kaukana?

Kun läheinen kuihtuu ja väsyy vierellä, omaiselta vaaditaan ymmärrystä, lempeyttä ja lohdutusta. Kuoleva kysyy: Olenko ollut tarpeeksi? Olenko rakastanut riittävästi ja oikein? Mitä minusta jää jälkeen? Ihminen tietää kuolevansa ja toivoo samalla mahdotonta: Miksi rukoukset eivät auta? Kuuleeko Jumala?

Uskallanko antaa itseni kannateltavaksi?

Kuoleman edessä olemme riisuttuja ajasta, paikasta ja kontrollista. Kuolema antaa meille tahtomattamme rajan, jonka yli emme voi enää neuvotella, suorittaa tai hallita elämäämme. Viimeiseksi jää kysymys: uskallanko antaa itseni kannateltavaksi, kun en enää itse pysty kantamaan tätä maallista elämääni?

Kuolevan lähellä turvaan Jesajaan: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”