Ikävä rakasta ystävää

Kevään ihme jaksaa ihastuttaa vuodesta toiseen. Pääsiäisenä keräillään pajunkissoja virpomisvitsoja varten. Vähitellen lumen alta paljastuu talven painama, elottomaksi harmaantunut maa. Auringon hehkun voimistuessa alkaa kuitenkin tapahtua. Versot kurkistavat mullan sisästä, varhaisimmat kukat avaavat terälehtensä. Linnut sirkuttavat kevätlaulujaan.

Mistä siis johtuu tämä haikeus? Miksi ei valo ja ilo vie vain mennessään? Miksi huokailen luonnon ihmeen edessä? Miksi murehdin kaiken tämän heräämisen ja uudelleensyntymän riemun keskellä?

Rakas ystävä menehtyi puoli vuotta sitten. Oli elämänsä voimissa. Matka katkesi kesken korkeimman lennon. Aurinko ei sulattanut vahaa siivistä niin kuin vanhassa myytissä Ikaroksesta. Nuori sydän ei vain kestänyt enää. Syksyiseen metsään kultaisten lehtien päälle hän laskeutui viimeiseen lepoon.

Nuori sydän ei vain kestänyt enää.

Lehdet maatuvat aikanaan, liittyvät osaksi metsän kaikkeutta, ja maasta nousee taas uusi elämä.

Ystävä käy mielessä joka päivä. Ikävä ei tahdo hellittää. Tulee haikeita hetkiä, ihan yllättäen. Mutta enää se ei ole niin tuskallista, ei itketä samalla tavalla kuin alkuun. Olen ottanut tavakseni kävellä eräänlaiseen muistojen museoon häntä tervehtimään, iloitsemaan siitä, että meillä on ollut pala yhteistä elämää, yhteistä tarinaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että se kaikki on ollut olemassa ja edelleen on.

Muistot. Ne kannattelevat. Ja kuitenkin, pitää mennä kohti uutta, pitää osata unohtaa. Ainakin välillä, ettei oma taivallus käy liian raskaaksi.

Ilon jälkeen koittaa aina suru, surun jälkeen ilo. Siinä aallokossa me kaikki keinumme. Tähystämme arkin kannelta kohti sinitaivasta ja odotamme, että kyyhky toisi meille oliivipuun lehvän, lupauksen luvatusta maasta.