Kävely parantaa niin ruumista kuin sieluakin

Käyn kävelyllä kaverin kanssa. Tepastelemme metsäpolkua ja juttelemme. Välillä ollaan hiljaa ja katsellaan metsää. Silloinkin aivot raksuttavat. Ihminen on tehty kävelemään.

Kävelyssä on jotakin vastakulttuurista

Tutkimusten mukaan kävely on kaikkein paras liikunnan muoto. 

Aloituskynnys on matala. Melkein kuka tahansa pystyy siihen. Ei vaaraa rasitusvammoista. Ei tarvita erityisiä välineitä tai tiloja. Säänkään ei tarvitse olla kohdallaan. Sateella on vain hyvä hengittää.

Kävelijä päättää itse aikataulunsa.

Terveysvaikutuksiin riittää, että pulssi hieman nousee. Kevyttä rasitusta, ja koko keho kiittää. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kävelyssä on jotakin vastakulttuurista. Mainostaja kutsuu sinua tyylikkäästi salille tai tenniskentälle, mutta ei hyvinvointisi vuoksi, vaan kyse on kaupallisesta toiminnasta. Sinulle halutaan myydä saliaikaa.

Kävely on toisenlaista. Aidosti vapaata. Kävelijä päättää itse aikataulunsa, paikkansa ja liikkumisen tapansa. Kukaan toinen ei hallinnoi häntä.

Aivot kiittävät kävelijää

Minun tärkein elimeni on aivot. Aivot tekevät minut. Ne kutovat persoonani kokoon ja pitävät minua yllä. Jos aivoterveyteni horjuu, koko minuuteni järkkyy.

Ajatellaan vaikka uupumusta. Liika pääkopan kuormitus syö voimat kaikilta elämänalueilta. Ajattelultakin. Mietteet alkavat kulkea synkkiä polkuja. Ilo, toivo ja itseluottamus häviää. Toisin sanoen, alan masentua.

Kävely taas tekee kaikkein eniten hyvää aivoille. Vilkastunut verenkierto tietenkin ruokkii hermosoluja. Mutta vielä tärkeämpää on kävelyn vaikutus mieleen.

Aivot työskentelevät hetken ja sitten taas lepäävät.

Se antaa mielelle aikaa ja tilaa rauhoittua. Jos yritän tehdä hiljentymisharjoitusta kotisohvalla, herkästi kyllästyvä mieleni pyytää koko ajan lopettamaan. Heti kohta annankin periksi ja avaan puhelimen. Mutta jos olen tepastellut vartin verran metsään päin, en voi hetken mielijohteesta ryhtyä johonkin muuhun. On pakko jatkaa matkaa ja kuunnella hiljaisuutta.

Mieli ei voi olla pelkkää tyhjää. Aina täytyy ajatella jotakin. Kävellessä katselen ympäristöä, puita, polkua, pilviä. Se antaa sisällön mielelleni. Välillä humpsahdan syvempiin mietteisiin. Joskus käyn läpi pitkänkin ajatusketjun ja keksin jotakin omasta mielestäni nerokasta. Sitten palaan välittömään ympäristöön.

Näin mieli ikään kuin hengittää rytmisesti. Aivot työskentelevät hetken ja sitten taas lepäävät.

Metsäpolulla käydään parhaat keskustelut

Antiikin filosofit keskustelivat usein kävellen. Heistä kuuluisimman, Aristoteleen, seuraajia peräti kutsuttiin peripateetikoiksi eli kävelijöiden koulukunnaksi. Jo he huomasivat hengen ja ruumiin tiiviin yhteyden. Jalkojen liike siirtyy aivoihin. Hidas kiireetön askeltaminen ruokkii ajattelua.

Ja kun kävelee kaverin kanssa, ajatuksista tulee sanoja. Metsäpolulla käydään usein parhaat keskustelut. Kun on kunnolla aikaa, oma asia ehtii muhia niin, että sen saa kerrottua toiselle.

Kerron toiselle huoleni tai häpeäni.

Katsekontaktin puutekin auttaa kummasti avautumaan. Ajatellaan kahvihetkeä sisätiloissa. Silloin katsotaan toista silmiin ja hiljaisuus täytetään puheella. Niinpä pieni jännitys ja kiire voi laittaa lukon päälle.

Ulkona kävellessä on paljon helpompi puhua vaikeista asioista. Ulkotilan väljyys jotenkin rakentaa sisäistä tilaa niin, että uskallan sanoa sellaista, mikä ei muualla onnistuisi. Niinpä kerron toiselle huoleni tai häpeäni. Yhteisestä kävelystä tulee terapiahetki.

Jeesus oli kävelevä opettaja

Jeesus Nasaretilainen oli suuri kävelijä. Evankelistat nimittäin kuvasivat hänet vaeltavana opettajana. Hän kulki paikasta toiseen seuraajiensa ympäröimänä. Tietenkin kävellessä keskusteltiin. Oppilaat kyselivät Jeesukselta ja välillä hiljentyivät pohtimaan kuulemaansa.

Monet muuttivat elämänsä suunnan.

Kun Jeesus kutsui ihmisiä ottamaan vastaan hänen sanomansa, hän muotoili sen seuraamiseksi. ”Seuraa minua”, hän kehotti. Monet muuttivat elämänsä suunnan ja alkoivat seurata mestaria.

Seuraamiseen viittaavalla termillä tarkoitettiin siis kristittyä. Niinpä ensimmäisiä kristittyjä kutsuttiin ”sen tien kulkijoiksi”. Jälleen ajatus viedään kävelyyn, mikä oli tuon ajan yleisin tapa tehdä matkaa ja filosofoida. Kristityille filosofointi oli teologian ja rukouksen yhdistelmä: omaa elämää mietittiin Jumalan edessä.

Kävelystä voi tulla pyhä hetki

Kävely voi hyvinkin muuttua rukoukseksi. Kävelijä miettii elämänsä asioita. Pohtii arjen tilanteita ja ihmissuhteitaan.

Sitten ajatus menee syvemmälle. Mikä elämässäni on lopulta tärkeintä? Mikä tekee sen elämisen arvoiseksi? Miten eläisin oikein? Luonto on suuri ja maailmankaikkeus valtava. Mistä kaikki oikein tulee? Minkä varassa me olemme?

Ja kuin huomaamatta sielu puhuu Luojalleen. Kyselee ja kuuntelee. Ehkä kävelijä itse ei asiaa edes tiedosta. Kun miettii suuria, sydän nousee Suurinta kohti.

Miten eläisin oikein?

Kävelystä voi tulla pyhä hetki. Jalat pysyvät maassa mutta sielu nousee taivaisiin asti.

Tosin se ei tapahdu aivan hetkessä. Niin kuin ei mikään suuri ja oikeasti merkittävä. Mutta jos ottaa tavaksi kävellä syntyjä syviä mietiskellen, mieli harjaantuu näkemään enemmän. Portti toiseen maailmaan raottuu hetkeksi.

Kävellen olet jo perillä

Pyhä kävely kuului kristinuskoon alusta alkaen. Idea saatiin juutalaisuudesta, jossa pyhiinvaellettiin Jerusalemiin mielellään kerran vuodessa. Kristityt taas vaelsivat sunnuntaisin sinne, missä he kulloinkin kokoontuivat jumalanpalvelukseen. Toisten matka oli lyhyt, toisten pitempi.

Vähitellen syntyi ajatus erityisen pyhistä paikoista, kuten apostolien kuolinpaikoista tai haudoista. Kun uskon sankareiden jäännöksiä eli reliikkejä koottiin kirkkorakennuksiin, merkittävistä kristillistä keskuksista kuten Roomasta, Aleksandriasta tai Jerusalemista tuli erityisen suosittuja pyhiinvaellusten kohteita.

Tavallinen arki muuttuu pyhäksi.

Näin alkoi pyhiinvaellusperinne, joka jatkuu eri muodoissa edelleen. Sunnuntaiaamun matka kirkkoon on kaikkein yleisin pyhiinvaelluksen muoto. Siinä sekä matka että päämäärä ovat tärkeitä. Matkalla miettii kaikenlaista, kuten kävellessä tapahtuu. Samalla päämäärä ohjaa mietteitä. Kun tiedän kulkevani kirkkoa kohti, ajatus kohoaa pyhempiin ja suurempiin asioihin.

Huomaan, että pyhiinvaelluksen idea kuvaa osuvasti kristillistä käsitystä elämästä. Elämä itsessään on arvokasta. Samalla se on matkaa kohti elämää suurempaa päämäärää, viimeisen portin takana avautuvaa taivaan kotia. Kun tämän oivaltaa, voi tuntea Jumalan sylistä virtaavaa syvää iloa.

Tavallinen arki muuttuu pyhäksi. Koska matkalle lähtenyt on jo perillä.