Katariina Kummalan haikeat jäähyväiset Kuopiolle
Sanotaan, että elämä tulisi elää niin, ettei mikään jäisi harmittamaan, vaikkei seuraavana aamuna heräisi.
Kuinka jalo tavoite tuo onkaan. Jälkikäteen on aina niin helppoa viisastella, mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin. Turhaahan se on, vaikkakin niin kovin inhimillistä. Sen pitäisi riittää, että tekee parhaansa. Mitä se itse kullakin sattuu juuri sillä hetkellä olemaan. Lopulta tulee vaikein osuus eli irti päästäminen.
Elämä jatkuu jäähyväisistä huolimatta.
Jäähyväisten hetkessä kaikki tuo kiteytyy. Irti päästäessä ovat vahvasti läsnä sekä haikeus että kiitollisuus. Ehkäpä juuri se elämänasenne, jota olisi hyvä vaalia muutenkin. Voi kun aina osaisikin sanoa ääneen ja ajoissa sen, mitä toisen olisi tärkeää saada kuulla. Jäähyväisissä ollaan usein juuri noiden asioiden äärellä. Samalla, kun sinetöidään mennyttä aikaa, ollaan myös jonkin uuden alussa. On jotenkin lohdullista ajatella, että yhteinen historia jatkaa joka tapauksessa eloaan edelleen, vaikka olosuhteet muuttuvat. Toisinaan peruuttamattomastikin. Mutta elämä jatkuu jäähyväisistä huolimatta.
Kannan tätä kokemusta mukanani voimavarana.
Sain vastikään viettää ikimuistoiset läksiäiseni Kuopiossa ja tähän kirjoitukseen päättyy myös kolumnistipestini tässä lehdessä. Läksiäisrituaaleissa palattiin viimeisen viiden vuoden käänteisiin, jolloin opin valtavasti yhteistyöstä, ystävyydestä, rakkaudesta, kriisinhallinnasta ja luottamuksesta. Luopumisestakin. Näitä oppeja makustelen ja sovellan jatkossa juurillani pohjoisessa. Kuopio-tarina on kuitenkin sellainen luku elämässäni, jolle en aio koskaan laittaa viimeistä pistettä. Kannan tätä kokemusta mukanani voimavarana, eläen sille aina vain uusia jatkokertomuksia. Sydänlämpöisin terveisin toivotan kaikille hyvää kesää.