Lumen alta esiin tulee lumikelloja.
Kuva: iStock

Elämä on hyvää – tässä ja nyt

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän ikävöi jonnekin muualle tai jotain muuta.

”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.”

Kor. 4:18

Mummon surumielinen sopraano soi yhä sielussani. Hän keitteli pyhäaamuna riisivelliä ja veisasi Kaanaanmaasta, jonne täytyy vaeltaa ”koleoita korpiteitä”. Kuva upposi lapsen tajuntaan synkkänä ja salaperäisenä. ”Maa ei viihdyttää saa meitä”. Eikö edes vähän? Hurskas, haikea mummo viihtyi hiljaisuudessa hartauskirjoineen.

Nuorena ajattelin, että ihaninta ihmisessä on hänen ikävänsä. Kaipasin aina jotakin: mennyttä tai tulevaa aikaa, vieraita maita, poisnukkuneita. Ja taivasta.

Pave Maijasen Ikävä-laulu puhuu suunnattomasta ikävästä, jonka kohdetta ihminen ei tunnista. ”Niin kuin pieni satu, johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan”. Laulaja valittaa ikävää johonkin, jota ei ehkä olekaan. Jumala, taivas? Sitten kaipaus kääntyy ylösalaisin, Jumalasta ihmisen puoleen: ”Sinä olet kauan jo minua kaivannut, Sinulla on suunnaton ikävä.”

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ikävöin. Elämä on hyvää nyt, tässä. Maa ”viihdyttää” (virsi 623) minua: luomakunnassa soi Jumalan ylistysviserrys yötä päivää. Se auttaa minuakin. Täällä saan kulkea polkujani, Isän Jumalan maailmassa Veljeni Vapahtajan kanssa.

Näkymätön kestää ikuisesti. Yhteys Jumalaan on ihmisen näkymätön koti. En osaa edes kaivata, mutta Jumala huhuilee minua. Siihen luotti 900-luvulla elänyt munkki Vanhus Simeon: ”Tule Sinä, josta on tullut kaipaukseni – Sinustahan tämä on, etten voi olla kaipaamatta Sinua.” Joten kaikki on hyvin. Kiitos.

Kirjoittaja on Kallaveden seurakunnan vs. seurakuntapastori