Koronarauhan hiljaisuus on raskasta omissa oloissa
Ei sielun ja mielen rauha tule alituisella levolla ja yksin ollen, vaan hengen ja ruumiin sopivalla rasittamisella.
Erikoinen sattumus kai se oli, että keväinen koronarauha astui osaltani voimaan samaisena maaliskuun 13. päivänä kuin talvisota oli loppunut 80 vuotta aiemmin. Talvisota päättyi maansuruun ja kyyneliin. Nyt puolen sadan hengen ”herraillallisilla” ruokailtiin ja seurusteltiin, jos kohta tummissa puvuissa, niin kuitenkin iloisin mielin tutussa seurassa hyvän kaverin syntymäpäivän nimissä.
Talvisotaa kesti 105 ”kunnian päivää”. Vaan paljonko kestänee tätä koronarauhaa, joka laajimmillaan tuntui pysäyttävän koko totutun maailmanmenon, estävän monet inhimilliset toiminnot ja saattavan ihmiset eristyksiin toisistaan? Vahvasti näyttää, että vähintäänkin nuo samaiset 105 päivää – ja enemmänkin – saamme kärvistellä omissa oloissamme, koska Suomenkin hallituksen rajoitussuositukset yltävät ainakin elokuun alkuun saakka.
Ja jos on sota julmaa ja hengen päälle käypää, niin jaksamista on myös tässä koronapandemian aiheuttamassa rauhan ajassa.
Monesti meillä on vaikeuksia tulla toimeen lähimmäistemme tai naapureittemme kanssa, mutta vaikeinta on kuitenkin sietää omaa itseään – sen tämä meidät housut kintuissa yllättänyt koronarauha on opettanut.
Jos on sota hengen päälle käypää, niin jaksamista on myös tässä koronapandemian aiheuttamassa rauhan ajassa.
Työssä ollessa jotkut tutut suosittelivat sapattivapaata, jolloin voisi irrottautua kaikesta arkisesta ja omistautua vain omille mieltymyksilleen. Itsekin saatoin siitä joskus haaveilla, mutta pitämättä se kuitenkin jäi.
Nyt jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten olisi aktiivi-ikäisenä kestänyt vuoden hiljaisuutta, kun nyt joutenoloon tottuneelle eläkeläiselle on täyttä kiusausta luopua totutusta rytmistä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi.
Työssä käyvät valittavat yhä pahemmaksi käyvää stressiä, mutta pieni on se tuska sen vaivan rinnalla, jonka pakkolepo ja eristäminen muusta yhteiskunnasta tuo työelämästä vapautetulle.
Mielen rauha ei tule alituisella levolla ja yksin ollen, vaan hengen ja ruumiin sopivalla rasittamisella.
Kaiken lisäksi kovimmille joutuvat huonokuntoisimmat – me yli 70-vuotiaat, jotka yhteiskunta on ottanut erityisvarjelukseensa. Pysyt neljän seinän sisällä, et saa tavata lapsiasi tai lapsenlapsiasi, hädin tuskin käydä kaupassakaan! Eläkejuhlissa puhutaan aina kauniisti, miten joku pääsee lopultakin vanhuuden lepoon.
Korona-ajan opetus on, ettei sielun ja mielen rauha tule alituisella levolla ja yksin ollen, vaan hengen ja ruumiin sopivalla rasittamisella. Nuorempana kuntoa kohentaessani huomasin, että mitä jyrkempi ja pitempi mäki on noustavana, sitä keveämmältä tuntuu olo sen jälkeen, kun urakka on ohi. Suloinen raukeus laskeutuu jäseniin, ja aivojen sopukoista pulpahtaa esiin uusia, virkeitä ajatuksia.
Pakkolevolla on kehnot seuraukset meille vanhemmille. Mökkihöperöidymme ja kuvittelemme saattavamme itsemme ja etenkin muut kuolemanvaaraan.
Hyvä on ihmisen joskus levätä, mutta pahoin pelkään, että koronan aiheuttamalla pakkolevolla on kehnot seuraukset ainakin meille vanhemmille. Mökkihöperöidymme ja kuvittelemme saattavamme itsemme ja etenkin muut kuolemanvaaraan menemällä toisten joukkoon. Sopii vain kysyä, miten käy kylpylöiden, teattereiden ja konserttien, jos ja kun hyvin pelotellut yli seitsemänkymppiset eivät tohdi lähteä hakemaan niistä hupia elämäänsä? Kuinka moni yhdistys Suomessa nuukahtaa lopullisesti, kun yli-ikäiset leimataan kunnon ihmisistä erillään pidettäviksi suojelukohteiksi?
Jos ei tilanne huvita meitä vanhoja, niin eipä taida naurattaa paljon pappejakaan näinä aikoina. Kenelle he sanansa osoittavat, jos mummot ja papat eivät enää kirkkoon tohdi tai saa tulla? Nuorilla riittää tekemistä omissa asioissaan, yhteisiin pyrintöihin heillä ei ole aikaa.