Surututkija puolustaa oikeutta surra ja elää menetyksen kanssa

Surututkija ja kouluttaja Mari Pulkkinen haluaa nyrjäyttää tavan ajatella surusta. Hän on tutkijana ja surevana äitinä ja tyttärenä havainnut, että tieteelliset tulkinnat kuolemansurusta ja surevien arkikokemus eivät kohtaa.

Kuolemansuruun liittyy paljon tekemistä: järjestetään hautajaiset, tyhjennetään kuolleen koti, käydään haudalla. Yksi suree liikkumalla, toinen käsitöitä tehden tai rakentamalla. Suru elää myös sanoissa.

“Usein ajattelemme surun olevan vain tunne tai tunteiden kimara. Ajatellaan, että surevan on tehtävä psyykkinen surutyö eri vaiheineen, minkä jälkeen suru ei hallitse elämää.”

Menetys tuntuu kehon tuntemuksina ja mullistaa arkielämän ja identiteetin.

Surutyötä korostettaessa surua pidetään häiriötilana, josta pitäisi päästä takaisin normaaliin. Mitä lähemmäs menetys tulee, sitä enemmän se kuitenkin muuttaa ihmistä.

“Surevat tunnistavat, että menetys tuntuu kehon tuntemuksina ja mullistaa arkielämän ja identiteetin. Tiedetään, että esimerkiksi lapsen menettäminen muuttaa jumalasuhdetta ja käsitystämme itsestä tai toisesta.”

Suru ei ole häiriötila

On aika ravistella surun kaavaa.

“Menetyksen kokemusta ei voi kuvata surun tai kriisin vaiheiden avulla. Kuka voi väittää, että sylilapsen on tehtävä surutyötä tai käytävä läpi surun vaiheet? Silti vanhemman menettäminen jättää jäljen koko elämään. Tämä tulee ilmi sotaorpojen kokemuksissa.”

Surututkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kuolemansuru liittyy ihmiselle jonkin tärkeän menetykseen.

“Ihminen on kokemustensa summa. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan kokemuksia ei voi hoitaa pois. Kokeminen ei ole häiriö.”

Menetyksen kokemusta ei voi kuvata surun tai kriisin vaiheilla.

Menetys koetaan aina yksilöllisessä elämäntilanteessa. Oman vanhemman menetys on eri asia pikkulapsena kuin keski-ikäisenä. Lisäksi suruun vaikuttaa kulttuuritausta.

Väitöstutkimuksensa pohjalta Mari Pulkkinen tiivistää kuolemansurun näin: sureminen on elämistä menetyksen kanssa ja sen vaikuttamana.

Surulla ei ole päättymispäivää

Suremisen taitoon liittyy aikakäsitys.

“Suru ei ole hidas eikä nopea, sillä ei ole vauhtia. Suru ei liiku, se vain on. Tehtävämme on olla siinä surussa.”

Surulla ei ole aikajanaa eikä päättymispäivää.

“Itse elän hamaan tappiin isäni ja kahden lapseni menetyksen kanssa. Suru on minussa, ja minä olen surussa.”

Moni kokee tehneensä paljon surutyötä ja ponnistelleensa päästäkseen surusta eroon. Kun saa luvan lopettaa ponnistelun, ihminen vapautuu olemaan sureva ja yhtä aikaa tyytyväinen ja onnellinen.

Pulkkinen korostaa, että suru ei tee ihmisestä supervoimaista.

“Suru ei ole tehnyt minua vahvemmaksi. En voi sanoa, että surun koettuani kestän mitä vain. Sen sijaan olen tunnistanut oman haurauteni.”

Sano surevalle edes jotain

Mari Pulkkinen puolustaa hyvän surun kulttuuria. Se tarkoittaa ilmapiiriä, jossa surulle ja sureville olisi aidosti tilaa.

“Monet läheisen menettäneet pelkäävät paljastua sureviksi, koska he eivät halua saada osakseen väistävää osanottoa.”

Kaikista ei-toivotuinta on surun merkityksen vähättely: esittää syitä, ettei suru olisi niin suuri, tai kisailla, kenen menetys on suurin. Toisen surua ei pidä lohduttaa olemattomiin.

Hirveintä on tietää, että joku tietää surusta muttei ilmaise sitä.

“Meille on opetettu, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään ja riittää vain läsnäolo. Vierastan sitä, että ohjeistetaan synnyttämään hiljaisuutta. Jos ei sano mitään ensimmäisellä kerralla eikä toisella tai kolmannellakaan, asia vanhenee hiljaisuuden vallitessa.”

Hirveintä on tietää, että joku tietää surusta muttei ilmaise sitä. Mari Pulkkisen ohje osanottoon on yksinkertainen: sano ainakin jotain.

“Itse pyrin ylittämään helppouden viehätyksen. Menen luo, laitan ehkä käden olkapäälle ja katson silmiin. Ilmaisen joillain sanoilla, että tiedän toisen surusta ja tunnen myötätuntoa. Vältän viimeiseen asti menetyksen vähättelyä.”

On etuoikeus saada surra menetystä.

Pulkkinen toivoo, että ihmiset eivät näkisi toisiaan vain uutterina surutyöläisinä vaan ihmisinä, jotka elävät menetystensä kanssa.

“Emme toivo menetyksiä tai läheisen kuolemaa, mutta nämä asiat eivät ole meidän käsissämme. On etuoikeus saada surra menetystä. Suruton maailma on dystopia.”

Surunpilaaja ajattelee, että surun kuuluu vähentyä tai tyrehtyä. Surevan maailmassa asia on päinvastoin: suru rikastuu.

“Surulle on ominaista, että se ei ehdy. Muuttuessaan elämä tarjoaa aiheita surra samaa menetystä eri puolilta.”