Tietääkö kukaan enää Sepeteuksen poikien isän nimeä?
Seppo Kononen pohtii pakinassaan, ymmärtävätkö tämän päivän suomalaiset enää Raamatun sanomasta mitään.
Jos otan käteeni arabiankielisen Koraanin, en tajua siitä mitään. Aina ei ole ollut oman Raamattummekaan ymmärtäminen ihan helppoa.
Rippikoulua käydessäni oli elämä maalla vielä niin niukkaa, ettei kotiin ollut varaa hankkia enempää Raamattua kuin Uutta testamenttiakaan. Rippikoulussa ne kuitenkin piti olla mukana, jotta voisimme yhdessä lukea tekstejä ääneen. Jouduin turvautumaan mummon ja ukin häälahjaksi saamaan perheraamattuun, johon teksti oli painettu 1800-luvun suomella ja saksalaisin fraktuurakirjaimin.
Koukeroisen fraktuuran luku kävi hitaasti.
En muista, mitä luettiin, mutta aikanaan tuli minunkin vuoroni. Koukeroisen fraktuuran luku kävi hitaasti, ja kovin oudoilta tuntuivat myös sanat. Ei minun tarvinnut pitkään tankata, kun rippikoulua pitänyt pastori keskeytti ja kysyi: ”Mitä kirjaa sinä Seppo luet…?” Nähtyään vanhan perheraamatun hän sanoi: ”Otetaanpa seuraava lukija.”
1800-luvun jälkeen Raamattu on suomennettu ja uudistettu pariinkin kertaan käytössä olevalle suomen kielelle. Mutta mieleen on noussut yhä useammin kysymys, ymmärtävätkö tämän päivän suomalaiset Raamatun ja Uuden testamentin sanomasta sen enempää kuin minä ja rippikoulukaverini 1800-luvun kirjoista?
Kouluissa uskonnonopetuksen tunteja on vähennetty.
Suomen kirjoitettu kieli ja sen myötä sivistys ovat perustuneet kirkon opetukselle – kiitos Turun piispojen Mikael Agricolan sekä isä ja poika Gezeliuksen. Raamatun kielikuvat ovat vuosisatojen ajan heijastuneet myös yleiseen puheenparteen kuten kaunokirjallisuuteenkin – katsokaapa vaikka Seitsemää veljestä.
Tänään luterilaiseen kirkkoon kuuluu pääkaupunkiseudulla enää alle puolet. Kouluissa uskonnonopetuksen tunteja on vähennetty ja sisältöä lavennettu. Näin muuttuvat Raamatun väkevät vertaukset ja sanonnat käsittämättömiksi – sanoiksi ilman sisältöä.
Pelkään, ettei kukaan tiedä kohta edes Sepeteuksen poikien isän nimeä.