Surevan aika on kuin lapsen ikävuodet

Kuuden vuoden takainen marraskuinen päivä on jäänyt lähtemättömästi varkautelaisen Johanna Elolan mieleen. Tuolloin 12-vuotias Ville-poika joutui pelin tiimellyksessä onnettomuuteen ja menehtyi saamiinsa vammoihin muutama päivä myöhemmin.  

”Tuosta hetkestä alkoi uusi elämäni. Mikään ei ollut enää kuin ennen,” Johanna toteaa mietteissään. Hän muistaa kulkeneensa ensimmäiset hetket lapsensa kuolemasta eteenpäin heikosti haparoiden, kuin henkäys kerrallaan.  

Menetyksen jälkeen Johannalle tuli tarve löytää vastauksia kuolemaan liittyviin kysymyksiin. Hän luki netistä muiden kirjoittamia kokemuksia läheisen menettämisestä ja kahlasi läpi suruun sekä kuolemaan liittyvää kirjallisuutta. Hän halusi syventyä tarkemmin myös kristilliseen kuolemakäsitykseen käyden keskusteluja seurakunnan diakonin ja papin kanssa. He tukivat Johannaa surussa ja pohtivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä. Johanna kokee saaneensa arvokasta tukea suruunsa seurakuntayhteydestä.  

Saman kokenut ymmärtää parhaiten 

Ammattiauttajien ja läheisten tuki ovat olleet korvaamattomia. Erityisen hyvänä Johanna pitää myös vertaistuen kautta saatua apua. Pian Villen kuoleman jälkeen Johanna sai puhelun vuosien takaiselta tutultaan, joka tarjosi mahdollisuutta osallistua Lapsikuolemaperheet Käpy ry:n vertaisryhmään.  

Johanna osallistui Kuopion vertaisryhmän kokoontumisiin.  

Omasta menetyksestäni on jo aikaa. 

Johanna Elola

”Tuntui hyvältä päästä asian äärelle ja tuntea, että ympärillä olevat ihmiset tietävät tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu.” 

”Yhä tänään se on vertainen, kenelle soitan, kun tulee itku ja ikävä. Siten voin välillä säästellä läheisiäni surulta.” 

”Omasta menetyksestäni on jo kulunut aikaa. Toisinaan mielessäni käy ajatus, että vieläkö olen oikeutettu kokemaan surua?”, Johanna pohtii.  

Hetkellinen ajatus väistyy, kun hän muistelee vertaisryhmässä kuulemaansa surun aikakäsitettä. 

Surua hoidetaan kuin lasta 

Surevan aika on kuin lapsen ikävuodet. Kun suru on 1-vuotias, sitä täytyy pitää tiukasti rinnalla. Vuoden ikäinen suru ei pärjää yksin, vaan tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Sen voi laskea hetkeksi pois sylistä, mutta pian se haluaa takaisin. 

Mitä enemmän vuosia surulle kertyy, sitä paremmin se osaa toimia omillaan. 10-vuotias suru on jo aika omatoiminen. Se osaa liikkua yksin kodin ulkopuolella, mutta silti se vaatii välillä halauksia ja syliä.  

Parikymppinen suru haluaa olla omillaan. Huolenpitäjän mielestä olisi ihana kaapata 20-vuotias syleilyyn, mutta usein se jää haaveeksi. Rinnassa tuntuu haikeaa kaipuuta siitä, kuinka oma suru on ikään kuin saavuttanut aikuisuuden. 

Sururyhmästä saa tukea 

Johanna sai vertaisryhmästä niin paljon lohtua, että halusi itsekin kouluttautua Käpy ry:n vertaisohjaajaksi. Suuren menetyksen kokeneena hän osaa asettautua vertaisena surevan rinnalle. Johanna myös kannustaa läheisensä menettäneitä lähtemään mukaan sururyhmään.  

”Ainakin kannattaa käydä kokeilemassa. Ryhmässä saa olla omana itsenään. Siellä voi puhua sen verran kuin haluaa tai osallistua pelkästään kuuntelemalla. Pyydä rohkeasti apua ja ota sitä vastaan. Luota, että kaikki järjestyy.”  

Elämä on ainutlaatuinen lahja 

Tänä päivänä Johanna näkee oman elämänsä hyvänä ja onnellisena.  

Meidän elämämme tietä johdatetaan. 

”Vaikka suru on mielessä, samaan aikaan osaan nauttia elämästä. Elämä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen – lahjaksi saatu. Menetyksestä on kuljettu jo pitkä matka.” 

”Pelkkä aika ei tietenkään auta. Lisäksi tarvitaan niitä oikeita tekoja ja asioita, jotka auttavat juuri sinua surussasi. Ole itsellesi armollinen.” 

Johanna ei halua tuhlata aikaansa vihalla tai katkeruudella, koska ne eivät vie eteenpäin. Positiivisen ajattelun kautta hän on löytänyt kiitollisuuden. Hän on saanut takaisin uskon ja toivon huomiseen. 

”Meidän elämämme tietä johdatetaan. Poikani kuolema ei ollut vain huono tuuri. Jokaisella asialla on tarkoitus. Olen kiitollinen siitä rohkeudesta, että uskallan elää hetkessä ja tehdä omia valintoja. Elämä on lahja minullekin.”