Masentunut kulkee pimeässä laaksossa

Värit katoavat. Mikään ei tunnu miltään. Aivot eivät toimi. Olen epäonnistunut kaikessa. Minusta ei ole mihinkään. Väsyttää. Tekisi mieli vain nukkua.

Kuulostaa masennukselta. Se syö mielestä ilon, kehosta voiman ja tulevaisuudelta toivon. Masentunut putoaa pimeään kuoppaan ja jää sen vangiksi.

Useimmiten masennus alkaa kipeästä kokemuksesta tai raskaasta elämänvaiheesta. Mieli saa enemmän kuormaa kuin jaksaa kantaa.

Joskus havaittavaa syytä ei löydy. Mieliala vain laskee, ehkä vähitellen, niin ettei mikään hälytyskello ala soida. Ennen iloa tuottaneet asiat eivät enää kiinnosta. Sosiaalisista suhteista vetäydytään.

Ilottomaan elämäntuntuun tottuu niin ettei huomaa hakea apua. Minä vaan nyt olen tällainen vetämätön tyyppi, masentunut oppii ajattelemaan itsestään. Niinpä hän jää vaille tarvitsemaansa hoitoa.

Niin yksin että sattuu

Ehkä joku lähipiirissä epäilee masennusta. Mutta miten ottaa asia puheeksi loukkaamatta toista? Et ole kunnossa. Ehkä hyötyisit avusta. Kuinka tällaista voi sanoa toiselle? Siinähän tulee väkisinkin arvostelleeksi toisen persoonaa.

Masentunut jää usein yksin kipunsa kanssa. Ei ole voimia hakea apua. Ja kun taudinkuvaan kuuluu sosiaalisen mielenkiinnon lasku, yhteydet muihin ihmisiin katkeavat vähitellen.

Masentunut itse vetäytyy, eivätkä muutkaan enää jaksa olla hänen kanssaan.

Ihmissuhteet kun vaativat aktiivista panostamista. Jos et ota yhteyttä kehenkään, et tapaa ketään. Jos et puhu mitään, kohta sinullekaan ei enää puhuta.

Masennuksen kaivo vain syvenee.

Varjo seuraa onneain

Joillekin masennus on tuttu seuralainen läpi elämän. Mieliala aaltoilee vuodenaikojen mukaan. Valoisa aika on helpompaa, pimeän kauden synkkyys yltää sieluun saakka.

Toiset voivat pääosin hyvin, mutta vajoavat ajoittain masennukseen. Masennus kestää aikansa ja sitten siitä noustaan. Lääkkeet ja terapia auttavat. Joskus mielialalla tuntuu olevan oma aikataulunsa, jonka kulkuun on vain suostuttava.

Taipumus masennukseen on kuin elämää seuraava varjo. Se kulkee koko ajan taka-alalla ja siirtyy välillä minun ja auringon väliin. Silloin valo katoaa ja hukun pimeään.

Painava käsi

Masennusta on tiettävästi ollut aina. Antiikin kuuluisat lääkärit Hippokrates ja Galenos kuvasivat sen oireita samalla tavalla kuin nykyajan psykiatrit.

Tosin vaivan syy nähtiin toisin. Planeetta Saturnuksen vaikutuksesta erittyy liikaa mustaa sappea. Tästä melankoliasta seuraa kauhua, surua, epätoivoa, ärtymystä, uupumusta, itseinhoa ja kuolemanhalua eli masennuksen oireita.

Kristillinen keskiaika syytti toisinaan masennuksesta pahoja henkiä. Demonit sammuttavat sielun lampun, niin ettei ihminen enää näe elämäänsä kauniina ja haluttavana.

Voi masennus toki johtua Jumalasta itsestäänkin, ajateltiin. Hän lyö pahoja ihmisiä hulluudella, kuten kuningas Nebukadnesaria Danielin kirjassa.

Tai Jumala itse koettelee omiaan masennuksella, josta hän sitten ajallaan nostaa heidät.

Tällainen diagnoosi ja taudinkulku tavataan joi ssakin valituspsalmeissa. Psalmin kirjoittaja valittaa sydäntä sarkevasti, kuinka Jumalan käsi painaa häntä tuskalla ja ahdistuksella (Ps. 88).

Joskus psalmi päättyy kiitokseen. Ahdistus helpottaa ja vaivattu saa vihdoin levon. Vaikka kulkisin pimeässä laaksossa, sielläkin olet kanssani.

Kirkasta pimeyttä?

Masennusta on myös romantisoitu, kuten monia muitakin mielen kipuja. Melankoliassa on nähty ylevää syvyyttä ja sielukkuutta. Rohkeutta kokea elämä niin tyhjänä ja turhana kuin se todellisuudessa onkin.

Tällaisen asenteen raamatullisena opi-isänä on nähty Saarnaajan kirjan kirjoittaja. Hän kertoo filosofisessa mietelmäteoksessaan yrityksestään etsiä elämän mieltä.

Hän kokeili opiskelua, tietoa ja viisautta, mutta se oli pelkkää turhuutta. Hän hankki rikkautta, mutta ei saanut siitä iloa. Valta ei tehnyt häntä onnelliseksi. Viini, ruoka ja aistinautinnot jättivät jälkeensä vain tyhjyyden.

Lopulta Saarnaaja päätyi pessimistiseen pienten ilojen filosofiaan. Ihmisen tulee tyytyä arjen yksinkertaisiin nautintoihin. Ruoka, juoma ja läheiset. Se on kuitenkin pohjimmiltaan turhuutta, sillä kuolema tekee kaikesta lopun.

Näin nerokkaan syvällistä on Saarnaajan melankolia, sanovat masennuksen romantisoijat.

Toki masentunut näkee elämässä sellaista, mitä muut eivät ymmärrä. Silti hän tuskin kokee kohonneensa ylevään valaistuksen tilaan. Päinvastoin. Hän on pudonnut pimeään kuoppaan.

Turhat neuvot

Masennusta on vaikea ymmärtää, jos ei ole kokenut sitä itse. Jokainen toki tietää, mitä on suru. Melkein jokainen on tuntenut joskus alakuloa tai lievää mielialan laskua. Varsinainen masennus on näille sukua, mutta silti toisenlaista.

Sivustakatsojan on helppo loukata masentunutta hyvää tarkoittavilla ohjeilla.

Liiku. Ulkoile. Puhu. Tee jotakin mukavaa. Tapaa ihmisiä. Kehu itseäsi. Muistele onnistumisiasi. Laske siunauksiasi.

Nämä ovat oikeita lääkkeitä, mutta niitä ei annostella pelkästään sanomalla ne ääneen. Masentunut ei vain pysty ottamaan niitä vastaan. Jos haluat auttaa masentunutta, älä neuvo, vaan ota hänet käsikynkkään ja vie kävelylle kanssasi.

Jaksanko odottaa?

Löytyisikö Raamatusta minkäänlaista apua masennuksen kanssa kamppailevalle? Siellä kun luvataan, että Jumala lohduttaa masentuneita (2. Kor. 7:6). Miten siis tuo lohdutus otetaan vastaan?

Mitään helppoa ja varmaa lääkettä ei luvata. Se kyllä tiedetään, että ”huoli masentaa ihmismielen ja hyvä sana sen ilahduttaa” (San. 12:25). Mikään yksi hyvä sana ei kuitenkaan nosta syvään kuoppaan pudonnutta. Tarvitaan paljon sanoja ja paljon kuuntelua.

Ja sekin tiedetään, että masennuksen kuormaa joutuu usein kantamaan pitkään. Valituspsalmeissa neuvotaan odottamaan.

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa!” (Ps. 42:6). Kun tuska painaa, ei tietenkään ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja odottaa. Ehkä Jumala tulee avukseni huomenna tai ensi viikolla.

Ja kun taivaan apu vihdoin tulee, se tapahtuu hitaasti ja miltei huomaamatta. Usein toisia ihmisiä käytetään välikätenä.

Auttajan kuorma

Toisten huolien kuunteleminen kuuluu kristillisiin arvoihin. ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain”, Paavali neuvoo (Gal. 6:2).

Jo varhaiset kirkkoisät keksivat, miksi ihmisellä on kaksi korvaa mutta vain yksi suu. Jotta kuuntelisimme enemmän toisten huolia kuin puhuisimme omista tyhjänpäiväisyyksistämme.

Jotkut ovatkin erityisiä korvaihmisiä. He saavat toiset avautumaan huolistaan niin että olo kevenee. Heillä on rohkaisemisen tai lohduttamisen armolahja.

Masentuneen rinnalla kulkemiseen tarvitaan erityistä kärsivällisyyttä. Masennus kun usein lukitsee mielen, niin ettei halua muita ihmisiä lähelleen.

Ja kun alavire vain jatkuu, auttaja saattaa huomata itsessään erikoisen harmistuksen tunteen. Eikö toinen tajua olla kiitollinen läsnäolostani? Masentunut herättää helposti jopa suuttumusta lähipiirissään. Näin masentuneen itseviha tarttuu. Se millä hän lannistaa itseään, siirtyy muihinkin.

Siksi masentuneen rinnallakulkija tarvitsee itsekin tukea. Eräänlaisen ”työnohjaajan”.

Hoitava diagnoosi

Joskus diagnoosin saaminen helpottaa masentunutta. Se en olekaan minä, vaan depressio minussa. Lääketieteellinen nimi työntää oireet ulkopuolelleni. Ne eivät ole minun oikeaa persoonaani.

Diagnoosi merkitsee myös sitä, että masentunut otetaan vakavasti. Hän ei velttoile. Tilanne ei johdu mistään omasta laiminlyönnistä. Eikä kyse ole jostakin yksinkertaisesta ongelmasta, joka ratkeaa, kun asiat päässä vain loksahtavat paikoilleen.

Näin masentunut saa olla masentunut. Ja hän saa oikeaa hoitoa.