Rukoileminen on helpompaa kuin luulisi

Laitan kädet ristiin…mutta en löydä sanoja. Huoli lapsestani painaa mieltä, mutta en tiedä, miten rukoilisin hänen puolestaan. Mitä sanoja käyttäisin? Niinpä huokaan vain mielessäni yhtä sanaa. Auta.

Samalla tiedän, että yksikin sana riittää rukoukseen. Eikä aina edes tarvita sanoja. Riittää kun tiedostaa, etten ole yksin. Se suuri hyvyys, jota Jumalaksi kutsutaan, on tässä kanssani. En huokaile tyhjyyteen, vaan minua suurempi kuulee asiani.

Riittää kun tiedostaa, etten ole yksin.

Vanhan määritelmän mukaan rukous on sydämen puhetta Jumalalle. Jumala nimittäin haluaa ihmisen puhuvan hänelle. Vähimmillään hän odottaa ihmiseltä kahta sanaa: kiitos ja auta.

Joskus käy niin, että utelias ihminen puhuu Jumalalle enemmänkin. Hän sanoo: opeta minua tuntemaan sinua enemmän.

Rukoillessa käytetään konkreettisia apuvälineitä  

Näkymättömään Jumalaan on toki vaikea tarttua. Siksi rukoillessa käytetään konkreettisia apuvälineitä.

Näistä selvin lienee käsien laittaminen ristiin. Kun kädet tarttuvat tosiinsa ja sormet menevät limittäin, saan näkyvän kuvan siitä, mitä rukouksessa tapahtuu. Ihminen takertuu Jumalaan. Ja toisinpäin, Jumala ottaa ihmisestä kiinni.

Samalla syntyy kuva armosta: kun Jumala on ottanut ihmisestä kiinni, yhteys ei katkea, vaikka ihminen päästäisi irti. Jumala ei hylkää lastaan, vaikka tämä unohtaisi Luojansa.

Ristinmerkki on käden rukous.

Myös kynttilän sytyttäminen auttaa rukoilemaan. Ylöspäin nousevan liekin näkeminen auttaa mieltä tai sielua kohoamaan kohti Jumalaa. Eräänlainen taivasaisti herkistyy tajuamaan, että suuri hyvyys ympäröi minua.

Sitten teen ristinmerkin. Kosketan otsaa, rintakehää ja kumpaakin olkapäätä. Näin otan Jumalasta kiinni ja painan hänet ajatuksiini, tahtooni ja kätteni tekoihin. Ristinmerkki on käden rukous. Vaikka ajatukseni epäröisivät, käsi osaa aina ottaa vastaan taivaan siunaukset.

Pyhä hetki syntyy itsestään

Meditatiivinen eli mietiskelevä rukous on aivan oma rukouksen laji. Se voi tapahtua vaikka lenkkipolulla tai saunan lauteilla.

Vietän pitkän hiljaisen hetken itsekseni. Ensin mieleni vaeltelee epämääräisesti sinne tänne. Vähitellen pohdiskelu syvenee. Mietin mistä elämässä on lopulta kyse: Mikä on minulle kaikkein tärkeintä? Mistä olen kiitollinen? Mitä kadun, missä olen tehnyt huonoja päätöksiä? Missä haluaisin kasvaa? Miten minun pitäisi käyttää aikani? Minkä turhan voisi jättää pois?

Jumalakin hiipii mukaan mietiskelyyn. Ensin ehkä teoreettisina kysymyksinä: Mitä oikein ajattelen Jumalasta? Minkälainen hän on? Sitten ajatus menee käytännöllisempään: Mitä Jumala tahtoo minulta? Mitä hän sanoo minulle? Mitä hän on antanut minulle? Miten vastaisin hänen puhutteluunsa?

Mitä Jumala tahtoo minulta?

Näin olen kuin huomaamattani vaipunut mietiskelevään rukoukseen. Pakottomasti, kuin itsestään. Sitten yhtä itsestään ajatus palaa johonkin arkisempaan. Vaikka siihen, että mitähän laittaisin iltapalaksi.

Kerran Jeesuksen oppilaat pyysivät Mestaria opettamaan heitä rukoilemaan. He kun eivät tienneet, mitä sanoja pitäisi käyttää. Jeesus opetti heille Isä meidän -rukouksen. Sen jälkeen kristityt ovat käyttäneet sitä ahkerasti mietiskelyn välineenä.

Usein valmiit rukoukset tuntuvat syvemmiltä kuin se, mitä itse osaa sanoa. Tästä syystä jotkut lukevat virsikirjaa rukouksen merkityksessä. Monet virret kun ovat valtavan syvällisiä ja kauniita rukouksia. Miten kekseliäästi niitä onkaan sanoitettu.

Painostaako ihminen Jumalaa?           

Teologian oppikirjassa saatetaan luokitella rukouksia eri lajeihin. Jumalaa kiitetään hänen lahjoistaan. Ylistäjä riemuitsee Jumalan suuruudesta. Synnintunnustaja anoo anteeksiantamusta.

Useimmiten rukoilijat pyytävät Jumalalta asioita itselleen tai toisille. Jumalalle kerrotaan huolista ja maailman hädästä ja pyydetään häntä auttamaan. Jo Raamatusta löytyy esirukouksia toisten puolesta.

Esirukous nostaa esiin vaikeita kysymyksiä. Jumalahan tietää jo maailman hädän, ja toki hän haluaa auttaa kärsiviä luotujaan. Miksi siis häneltä täytyy vielä erikseen pyytää apua? Eikö hän auta muutenkin?

Esirukous nostaa esiin vaikeita kysymyksiä.

Ja vielä. Joidenkin asioiden puolesta rukoillaan paljon. Esimerkiksi melkein jokaisessa Euroopan kirkossa pyydetään rauhaa Ukrainaan. Niinpä esirukous alkaa näyttää taivuttelulta, jossa vetoomusten määrä ratkaisee. Jumalaa ikään kuin väsytetään pyytämällä yhä uudestaan samaa asiaa. Painostammeko me Jumalaa sellaiseen, jota hän ei tekisi, jos häntä ei rukoiltaisi?

Näihin kysymyksiin ei löydy kovin selvää ratkaisua. Esirukouksen perimmäinen ”toimintamekanismi” täytyy jättää auki. Se on kuitenkin selvää, että jos Jumalaan uskotaan, häneltä pyydetään apua.

Ehkä jonkinlaisen osavastauksen tarjoaa kuitenkin Jeesuksen neuvo sanoa aina rukoillessa ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Toisin sanoen, esirukoilija ei taivuttele Jumalaa mihinkään tai informoi häntä sellaisesta, jota hän ei muuten tietäisi. Jumalalta pyydetään asioita, mutta samalla suostutaan siihen, mitä hän päättää.

Vaikuttaako oma tahdonvoimani vai Kristus minussa?

Suomeenkin on rantautunut manifestoinniksi kutsuttu mietiskelyn muoto. Manifestoija ajattelee tai visualisoi intensiivisesti toivomiaan asioita. Näin hän luo eräänlaista vetovoimaa, joka lopulta tuo hänelle nuo asiat.

Tämä muistuttaa rukousta, mutta ei ole sitä. Manifestoinnissa ihminen itse tuottaa haluamansa asiat tahdonvoimallaan hyödyntämällä maailmankaikkeuden salattuja lainalaisuuksia.  Toisin kuin rukouksessa, siinä mieli ei kohdistu persoonalliseen Jumalaan, jota halutaan muutenkin oppia tuntemaan, ja jonka tahtoon viime kädessä suostutaan.

Sen sijaan eräissä nykyajan enkelihengellisyyden muodoissa vedotaan myös ihmistä suurempiin persoonallisiin voimiin. Jopa Kristus saattaa esiintyä yhtenä taivaallisena mahtina muiden joukossa.

Meillä on halu etsiä yhteyttä tuohon suurempaan.

Näiden käytäntöjen takana piilee aivan oikea taju siitä, että elämämme riippuu meistä suuremmasta. Meillä on halu etsiä yhteyttä tuohon suurempaan. Kristinuskon näkökulmasta herää toki kysymys, että miksi tuo enkelihengellisyys ei johda suoremmin seurakunnan yhteyteen ja vaikka ehtoollispöytään. Etenkin, kun kristinuskon mukaan kaikki hengellisyys syntyy lopulta Kristuksen vaikutuksesta. Ihminen rukoilee aina Kristuksen kanssa ja kautta. Meidän oma mielemme ei pelkästään omin voimin kykene yltämään Jumalaan asti, vaan Jumalan täytyy tulla meitä vastaan.

Sen hän tekee Poikansa kautta. Kun hiljennyn rukoukseen, Kristus tulee siihen mukaan. Hän kantaa sanani ja mieleni Isän Jumalan luo. Näin rukoukseni saa tehonsa Kristuksen läsnäolosta, ei minun tahdonvoimastani tai muusta osaamastani rukoustekniikasta.