Lähimmäiseksi ei tulla tarkastelemalla ihmistä kaukaa
Näemmekö aina lähimmäisen? Huomaammeko hänen hätänsä ja tarvitsevuutensa?
”Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran.”
Mark. 12:42
Istuin vuosia sitten lapsuudenkotini ruokapöydän ääressä. Äitini oli jo menettänyt Alzheimerin vuoksi otettaan käsitteisiin. Kerroin kuulumisina siirtyvämme öljylämmityksestä kaukolämpöön. Äitini painautui lähelle isääni ja totesi, että hän ei ainakaan pidä kaukolämmöstä, lähilämpö on parempi. Vanhempani tarjosivat toisilleen tilan, jossa sai olla lähellä ja apua tarvitseva.
Lähimmäinen on se, joka näkee toisen, antaa toiselle paikan tulla nähdyksi, myös haavoittuneena ja apua tarvitsevana. Lähimmäiseksi ei tulla tarkastelemalla ihmistä kaukaa. Meistä tulee lähimmäisiä, kun olemme rohkeita ottamaan askeleen lähemmäksi. Joskus askel pitää ottaa kadun toiselle puolelle, joskus jopa merten yli.
Pyhän evankeliumissa Jeesus katselee köyhää leskivaimoa temppelissä. Leski noudatti annettuja uhrisäädöksiä ja antoi temppelin korjaukseen lantit, jotka olisi kipeästi tarvinnut elämiseen. Näkikö kukaan temppelin varoja hoitavista tämän lesken hätää ja köyhyyttä? Astuiko kukaan lähimmäisenä hänen rinnalleen?
Jeesus näki. Jeesus toi lesken lähemmäs tarkkailijoita: Tässä on teidän lähimmäisenne, jonka uhri on liian suuri. Jeesus vaatii, että uhrien antamisen rinnalla toteutuu oikeudenmukaisuus.
Lähimmäisen tunnistaa laupeudesta. Laupias yhteisö ottaisi tämän lesken kuin perheenjäsenekseen, loisi hänelle kodinomaisen perusturvan, takaisi läheisyyden, jossa saa elää myös apua tarvitsevana. Lähimmäinen on se, joka vetää kauimmaisen lähimmäiseksi kaikkine tarpeineen.
Kirjoittaja on Siilinjärven seurakunnan vt. kappalainen