Sannoo voep selevittee myös savoks
Uskonasioista puhuttaessa ei papin tarvitse heittäytyä itseään hienommaksi. Sanaa voi vallan mainiosti julistaa myös murteella.
”Se pitäs immeisen osata ellee sillä laella, että jos millon sattuu kuolemaan, ei jäes kellenkään hyvin paha mielj”, muisteli Nilsiän alueseurakunnan rovasti Raili Pursiainen edesmennyttä ukkiaan Savon kielen seuran Aakusti-lehden lokakuun numerossa.
Syyskuussa Kuopion Männistön seurakunnan kappalainen ja Savon kielen seuran nykyinen puheenjohtaja Heikki Hyvärinen puhui kiitoksesta Leppävirran kirkon savolaisessa kirkkopyhässä: ”Lähheiset immeiset ne on meille a ja o. Ei immeistä oo tarkoitettu elämään itekseen. Jos eijoo ommoo joukkoo, niin kyllä sitä muitae löötyy, kun vuan männöö immeisten ilimoelle.”
Siinä kaksi maistiaista, että uskonasioista puhuttaessa ei välttämättä tarvitse edes papin heittäytyä itseään hienommaksi. Tai savoksi ilmaistuna: sannoo voep selevittee myös savoks ilman, että yläkerran isäntä siitä loukkaantuu. 1980-luvulla juuri Pohjois-Savosta alkanut Suomen murteiden elvytys on ulottunut myös maakunnan seurakuntiin. Raili Pursiaisen tai Heikki Hyvärisen lisäksi täällä on montakin hengenmiestä ja -naista, joille murteella puhuminen on luontainen tapa ilmaista asioita – ilman, että he itse sitä edes huomaavat. Sattumaa tai mitä, mutta Savon kielen seuran hallituksessa on Pursiaisen ja Hyvärisen lisäksi kolmaskin pappi, juuri Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan uutena tuomiorovastina aloittanut Risto Voutilainen.
Savolaisesta kirkkopyhästä on tullut mieluinen perinne.
Kaikkien kolmen sukujuuret ovat syvällä maakunnan mullassa. Me maallisemmat seuran jäsenet olemme kiitelleet kolmikkoa, että ”kelepoo meijän savolaesten aekanaan männä taevaan portille, kun meellä on siellä Pietarin vieressä kolome puolestapuhujoo”.
Savolaisesta kirkkopyhästä on tullut Savon kielen seuralle mieluinen perinne syyskaudelle.
Ensimmäisen kerran kokoonnuttiin itseoikeutetusti Iisalmen entisen maaseurakunnan pääkirkkoon, Kustaa Aadolfin kirkkoon, jossa kansalliskirjailija Juhani Ahon isä rovasti Theodor Brofelt ohjasi 1800-luvulla laumaansa oikeille teille rehevällä kansankielellä.
Sanan väkevyydestä todistaa, että vielä nyt neljä, viisi sukupolvea myöhemminkin muistetaan erityisesti Ylä-Savossa ukkorovastin jylinä saarnastuolista, että ”luulettako työ iisalamelaeset piäsövännä kepuljkonsteilla taevaaseen?” Ikivihreäksi on jäänyt myös rovastin sanonta kirjailevasta Jussi-pojastaan, jota uskonasiat eivät etenkään nuorempana juuri kiinnostaneet. Aikansa taitavimpana suomen kielen käyttäjänä Aho kutsuttiin kuitenkin mukaan raamatunkäännöskomiteaan, ja sekös isää riemastutti: ”Kyllä Jumalalla on konstisa. Tällä laella se sae meijän Jussinnii lukemaan Raamatun kannesta kanteen”.
Suurta on se, mikä liikuttaa sydäntä.
Syksyisen kylmästä kaatosateesta huolimatta Kustaa Aadolfin kirkkoon tuli aikanaan yli kaksisataa sanankuulijaa. Parisen sataa oli kuulolla Suonenjoella, ja Nilsiässä kirkko oli jopa täynnä – kuutisen sataa henkeä. Kiuruvedellä jäätiin pahimpaan korona-aikaan alle.
Maaningalla vuosi sitten oltiin sadan paremmalla puolella, ja nyt viimeksi Leppävirralla puhuttiin taas parista sadasta. Maakunnan kirkot ovat vanhojen aikojen perua isoja, joten enemmänkin niihin väkeä sopisi, mutta kaikkinensa: ihmiset ovat tykänneet kuulla sanaa tutulla selevällä savolla.
Ja jos ihminen ymmärtää savoa, niin ei sen luulisi olevan ylivoimaista Taivaan Isällekään. Sanotaan, että ”suurta on se, mikä liikuttaa sydäntä”, ja virkakielellä se harvoin onnistuu.