Vuoden pimein aika
Joko saa herätä?”, kysyy lapsen ääni. Pakko kai se on, vaikka on niin pimeää, että kaikki aistit huutavat vastaan. Haluaisin kääntää kylkeä ja hautautua syvemmälle peiton alle.
Kirkasvalolamppu loimottaa luonnottomasti keittiön nurkassa tarjotellen pelastusta kaiken energian nielevältä pimeydeltä. Ikkunan takana mustaa. Pöydän ääressä pari väsynyttä aikuista ja kolme äänekästä lasta.
Sukka menee märäksi kengän läpi tunkevasta loskasta ja auton ikkunat ovat osin jäässä, osin huurtuneet. Sisäpuolelta. Lapsijoukon pukemisesta on selvitty. Ei kunnialla, mutta kuitenkin. Kohta valkenee uusi harmaa päivä muuttuakseen pian taas samaksi loputtomaksi pimeydeksi.
”Joko saa herätä?” kysyn ja isi murahtaa luvan. Singahdan olohuoneeseen ja jatkan kesken jäänyttä leikkiä. Legokaupungissa on pimeää ja rosvot ovat liikkeellä. Jännittävää.
Polttava avaruusvalo räjäyttää voisilmäkraatterin levittäen voisulan laavapuroina ympäri lautasta. Kaiken ympäröivä musta-aukko on turvallisesti ikkunan takana eikä sen kohtaamista tarvitse pelätä, kun pukee päälleen supersuojahaalarit.
Lässähtää hienosti, kun loskaiseen maahan hyppää kumpparit lotisten. Jos aikuisilla ei olisi noin kiire, voisi tehdä pari sangollista sohjolöllöä. Kohta valkenee uusi päivä ja jos hyvin käy, saa tehtyä lumipalloja. Illalla on taas pimeää ja voi olla lamppuskaa.
Lastenkaltaisten on taivasten valtakunta.