Tarvitsemme pimeän nähdäksemme valon
Vuodenaikojen ja valon vaikutus mielialaan vaihtelee ja kiehtoo, onhan auringonvalo elämän eliksiiri ja elinehto.
Vuoden vaihtuessa uusi, puhdas sivu aukeaa elämänkirjassa. Kirkastuvat päivät johdattavat meitä kepein askelin kesälaaksoon, ja samalla saamme voimaantua kasvun ihmeistä. Kevään häikäisevä kirkkaus voidaan myös kokea läpitunkevan paljastavana ja ahdistavana, varsinkin jos kontrasti oman mielen kanssa on suuri. Kevätmasennus ei ole diagnoosi, mutta se voi viestiä masennuksesta.
Siemenkin tarvitsee pimeää itääkseen.
Syksy voidaan kokea selviytymistaisteluna läpi pimeän, ahtaan luolan, jonne toivoisi valon pilkistävän. Se voi olla kokemus energiaa kuluttavasta uinnista vastavirtaan tai kiipeämisestä korkealle vuorelle. Sisäisen valon puuttuessa pimeyteen voi piiloutua yksinäisyys ja toivottomuus, jopa kaamosmasennus. Toisille syksy puolestaan on luovuuden aikaa. Hiipuva hämäryys sulkee sopivasti suojaansa työelämän tehokkuudelta ja kirkkaalta keinovalolta. Sumun pehmeys ja murretut sävyt voivat kietoa luonnon syliin ilman riitasointuja. Pimeyden pesästä voi löytyä turvapaikka, jossa saa levähtää sellaisena kuin on. Siemenkin tarvitsee pimeää itääkseen. Kasvi voi tarvita pimeän kukkiakseen.
Kadotimmeko pohjoisen esi-isiemme pajunsitkeät juuret, joilla selviytyä kaamoksesta yöttömään yöhön ja takaisin? Unohdimmeko, että elintoimintomme huolehtivat sopeutumisestamme valon määrän muutoksiin? Tarvitsemme pimeän, nähdäksemme valon. Varjokin on olemassa vain, ”jotta se valon vois näkyväksi piirtää”, laulaa Aila Ikonen Valo-laulussaan. Uuteen aamuun herääminen sytyttää toivon. Luottamus ja usko vahvistavat sisäistä valoa. Rakkaus luo lämpöä jaettavaksi.