Olisiko elämässä kaikki paremmin, jos osaisi olla vähän tyytyväisempi?
Tyytyväisyys on tavoittelemisen arvoista. Ansa piilee siinä, että tyytymättömiä kuluttajia tarvitaan, jotta talouden pyörät pyörisivät.
Mutta tyytyväiseksi on vaikeaa tulla, sillä pikkuisen parempaa, vähän uudempaa ja hiukan nopeampaa halajaa mieli. Se mitä tässä on, ei riitä.
Entä jos päättäväisesti määrittelisi, mikä riittää ja mikä ei? Tunnistaisi, mikä on liian vähän ja mikä liian paljon? Silloin mieli ehkä tyyntyisi. Tulisi tyytyväiseksi.
Tyytyväiseksi tulemisen vallankumouksellisuus on siinä, että talouskasvu tyssäisi, jos me suomalaiset tunnistaisimme, mikä meille riittää emmekä enää hamuaisi uutta ja enemmän. Tyytymättömiä kuluttajia tarvitaan, jotta yhteiskunnan pyörät pyörivät.
Elämä ei oikein enää parannu kuluttamista lisäämällä.
Mutta tyytyväisyyden vallankumous orastaa jo. Se johtuu siitä, että Suomi on ulosmitannut talouskasvun hedelmät täysin mitoin. Keskivertokodissa on jo 10 000 hyödykettä käden ulottuvilla. Elämä ei oikein enää parannu kuluttamista lisäämällä.
Hyvinvoinnin lähteet ovat toisaalla. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista toivoo, että keskuudessamme oleva sinnikäs kulkutauti olisi lähtölaukaus pitkän aikavälin kehityskululle, jossa kuluttaminen vähenee.
Edistymisen mittana ovat meidän jälkeemme tulevat ihmiset. Ne suomalaiset, jotka ovat jo lähteneet muuttamaan elämäntapojaan kestävämmiksi, ovat tyytyväisempiä itseensä kuin ne, jotka olemassa olevista mahdollisuuksista huolimatta jatkavat entiseen tapaan.
Tyytyväisyys on tavoittelemisen arvoista, sillä kun se lisääntyy, voittavat lopulta kaikki – etenkin tulevat sukupolvet, kun säästämme heille vakaata ilmastoa ja luonnonvaroja. Mutta miten käy talousjärjestelmällemme tyytyväisyyden tiellä? Ja yhteiskunnan hyvinvointirakenteille, kun veroeurot vähenevät? Siinäpä se ongelma.