Kolumnisti Antti Heikkisellä tunteikas hetki Nilsiän kirkossa
Ylidramatisoiduiksi mieltämänsä tilanteet saavat Heikkisen päästelemään turhautuneita ohhoijjakkaa-huokauksia. Vaan kuinka kävikään miehelle itselleen taannoin kirkon tilaisuudessa?
Arkiesimerkkinä mainittakoon se, kun vihityn rouvani kuopus muutti talvella omaan kämppäänsä. Rouvani vuodatteli tapauksen päällisinä kyyneleitä päivitellessään, jotta on se nyt kun lapsi lähtee kotoa omilleen.
Minä päästelin ohhoijjakkaa, koska tämän mainitun, tänä keväänä valkolakin päähänsä painavan lapsen, muuttomatka ei kerryttänyt muuttoauton trippimittaria edes viidelläsadalla metrillä.
Rehellisyyden nimissä: muuttajan huoneen tyhjennyttyä tunsin haikeutta itsekin.
Mutta äkkiä sain tunteeni nieltyä, koska niin sitä lensin aikanani pesästä minäkin. Vieläpä melkein sananmukaisesti.
Viime viikolla sain maistaa omaa lääkettäni. Yhteisistä lapsistamme vanhin sai Nilsiän kirkossa siunauksen eskaritielleen.
Siunauksesta tuli etukäteen kutsu ja lupauduin hövelisti hommaan, kun rovasti Pursiainen soitti ja pyysi siunajaisiin esirukouksen lukijaksi. Ei se ajatuksen tasolla kovin kummoiselta tuntunut.
Vaan annapas olla, kun tilanne konkretisoitui. Voi sitä tunnemyrskyä, jonka koin käveltyäni kirkonpenkistä lukijanpömpeliin. Voi sitä tunteiden tornadoa, jonka koin katsoessani lapsia, jotka istuivat vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa kotikirkkoni kauniissa salissa.
No luin minä sen tekstin volisematta.
Mutta illalla mietin moneen kertaan, että anna Luoja näille lapsille varjelusta. Älä anna heidän tulla kiusatuiksi tai kiusaajiksi, varjele heidän kulkuaan ja suo heidän oppia jo elonsa alussa asioita, jotka moni meistä vanhemmista on oppinut vasta ajan kanssa.
Lupaan, etten tule lakkiaispäivänä lausumaan ainuttakaan ohhoijjakkaa.
Ja tiedän, jotta jokainen meistä hakkaa vuorollaan päätään seinään.
Mutta olkoon pää kova ja seinä pehmeä.