Hetkessä paljoudesta erottuu tärkein, kun maailma on koronaviruksen takia keikahtanut päälaelleen
Vilpitön auttamisen halu koskettaa. Nyt koemme yhdessä sellaista, johon on valmistauduttu, mutta jonka toteutumiseen ei koskaan uskottu.
Kirjoitan kolumniani hetkellä, jossa maailma on keikahtanut päälaelleen. Viranomaiset sulkevat kokoontumis- ja harrastuspaikkoja. Meitä kaikkia kehotetaan välittämään läheisistämme ja välttämään kokoontumisia, sairastumista ja toistemme altistamista virukselle, jolle vielä ei lääkettä löydy.
Olemme tilanteessa, johon olemme valmistautuneet ja harjoitelleet, mutta ehkä emme koskaan todellisuudessa uskoneet, että se voisi tulla todeksi.
Itse pohdiskelen, että yhtäkkiä asiat saavat mittasuhteet, olennainen erottuu epäolennaisesta. Keskeistä ei olekaan enää vain minä, minun huoleni ja tarpeeni, vaan niiden ihmisten vointi, jotka riskiryhmään kuuluvat. Meille annetaan hetkessä ratkaisijan rooli. Minun tekemiselläni on vaikutusta. Minun päätöksilläni on merkitystä. Hetkessä paljoudesta erottuu tärkein.
Vilpitön auttamisen halu koskettaa. Töissä työkaverit auttavat toisiaan. Kahvikuppi tuodaan viestijän vierelle, joku tilaa lounasta kaikille, muut auttavat parhaalla mahdollisella tavalla. Kauempana työskentelevät kollegat tukevat toisiaan pohdinnoissa ja päätöksissä.
Samaan aikaan elämme pääsiäisen paaston aikaa. Omien valintojen tuumailun aikaa. Aikaa, jolloin voi ajatella, mille asioille sydän sanoo kyllä, mille ei. Se, millaiseksi nämä pienet valintojen hetket muodostuvat ja kuinka vahvasti valinnat rakentuvat omien arvojen kautta, muodostaa meille vuorokauden mittaisen pienoiselämän. Muodostumme siitä, mihin aikamme käytämme ja millaisia valintoja teemme.
Sanotaan, että jos otamme ratkaisijan roolin, tiedämme, miksi herätä aamuun. Vaikka matka ei olisi helppo, on se merkityksellinen. On mielekästä ponnistella niiden asioiden eteen, jotka koemme oikeaksi. Silloin ei lasketa tunteja, silloin ollaan valmiita laittamaan itsensä likoon.