Yhteen hitsautuneet
Velkasaneeraus, vakava työuupumus ja syöpä. Tarmo ja Jaana Suihkonen ovat vuosien varrella joutuneet monenlaiseen myllytykseen – mutta päättäneet aina selvitä. Yhdessä.
Eräänä loppukesän yönä kuopiolainen ravintoloitsija Tarmo Suihkonen herää siihen, että hän tärisee kuin horkassa. Olo on kaikin puolin huono. Kuumemittarin lukema kohoaa yli neljäänkymmeneen asteeseen. Puoliso Jaana huolestuu ja ehdottaa ambulanssin kutsumista.
”Jos katsellaan vielä puoli tuntia, ehkä tämä menee kohta ohi”, Tarmo muistaa vastanneensa.
Jaana ei ehdotukselle lämpene, vaan soittaa paikalle apua. Onneksi.
”Sairaalassa minulle kerrottiin, että puoli tuntia myöhemmin ei olisi tarvinnut enää tullakaan. Tilanne oli niin vakava, että silloin olisi jo ollut liian myöhäistä”, Tarmo kertoilee.
Tutkimuksissa selviää, että miestä runtelee ankara verenmyrkytys. Huonot uutiset eivät kuitenkaan lopu siihen.
”Perusteellisempien kokeiden ja syynäysten jälkeen sain kuulla sairastavani ruokatorven syöpää.”
Pariskunnan elämässä oli meneillään mukava suvantovaihe, joka äkisti muuttui myrskynsilmäksi.
”Rankkoja aikoja meidän yhteisellä taipaleellamme on riittänyt vaikka muille jakaa. Diagnoosin hetkellä molemmille tuli tunne, että nyt on käsillä se pahin paikka”, Tarmo ja Jaana kuvailevat.
Työuupumus tainnutti
Suihkoset ovat pitäneet yhtä jo reilut kolmekymmentä vuotta. Tavatessaan toisensa molemmat työskentelivät ravintola-alalla.
”Meillä oli alusta alkaen yhteisenä haaveena oman ravintolan perustaminen. Sellaiseen sitten tarjoutuikin mahdollisuus Maaningalla.”
Ruusuilla tanssimista yrittäjyyden alku ei tosiaankaan ollut. Pariskunta luonnehtii kymmentä Maaningan vuottaan raskaiksi oppivuosiksi, joita leimasi muun muassa 90-luvun alun lama.
”Markan devalvaation vuoksi pankista ottamamme velka kasvoi reilut 300 000 markkaa yhdessä yössä. Saman painajaisen edessä oli aika moni muukin tuolla hetkellä.”
Suihkoset pääsivät vapaaehtoiseen yrityssaneeraukseen ja paiskivat töitä kuin viimeistä päivää maksaakseen velkansa. Kuormitus oli niin kova, että lopulta Tarmo uupui.
”Eräs päivä hän kirjaimellisesti putosi suorilta jaloilta. Ei häntä kyllä silloinkaan meinannut lääkäriin saada. Puolipakolla se onnistui”, Jaana muistelee.
Seurasi viikkokausien sairaalajakso – ja vielä pidempi toipuminen.
”Otti vuosia ennen kuin aloin tuntea oloni taas jollain lailla entiseksi”, Tarmo sanoo.
Toinen toistansa tukien
Tarmon uupuminen oli raskasta aikaa myös Jaanalle. Kun kumppani vierellä väsyi, oli itse jaksettava kahden edestä.
”Kävimme molemmat vuosien ajan terapiassa, ja yhdessä myös parisuhdeterapeutin vastaanotolla. Missään vaiheessa emme kuitenkaan edes harkinneet eroa”, Jaana kertoo.
Velkatunnelin päästä alkoi näkyä valoa siinä vaiheessa, kun Suihkoset siirtyivät Rissalan lentoasemalle pyörittämään ravintola Suihkaria.
”Voi sanoa, että se oli meidän pelastus. Ravintola tuotti sen verran hyvin, että saimme velkamme maksettua. Rankkaa toki oli, ja ikinä emme ole olleet niin tiiviisti työn kanssa naimisissa kuin lentokentällä. Samalla se oli kuitenkin hyvin antoisaa ja mukavaa työtä.”
Rankkuutta ei Suihkarin vuosina ainakaan vähentänyt se, että lyhyen ajan sisällä Tarmon äiti kuoli, Jaanan äiti halvaantui ja Jaanasta tuli hänen omaishoitajansa. Käsissä oli aika iso paketti.
”Vaikeudet ovat hitsanneet meitä yhteen. Olemme aina voineet tukeutua toisiimme – niin myötä- kuin vastamäessäkin”, pariskunta arvelee.
Uusi tuttavuus
Se, että puolison kanssa viettää vapaa-ajan lisäksi myös työpäivät, ei ole koskaan ollut Suihkosille ongelma.
”Meille tämä on sopinut hyvin. Välillä tuntuu, että meillä on telepaattinen yhteys. Monista asioista ei tarvitse edes keskustella, kun olemme automaattisesti niin samoilla linjoilla.”
Tarmon syöpädiagnoosin jälkeen pariskunta on katsellut elämää vähän erilaisin silmin.
”Äkisti ollaankin tilanteessa, jossa ei ole varmuutta elinpäivistä. Enää ei niin vain tehdä viisivuotissuunnitelmia.”
Tarmo kertoo, että asiat, jotka vielä alkuvuodesta tuntuivat tärkeiltä, ovat nyt menettäneet merkityksensä.
Sairastaminen on tuonut mukanaan myös uuden tuttavuuden.
”Hoitojaksojen aikana minulla on ollut aikaa tutustua paremmin henkilöön nimeltä Tarmo Suihkonen. Vuosikausia paiskin töitä lähes yötä päivää ja sivuutin itseni. Nyt on ollut mielenkiintoista nähdä, minkälainen tyyppi minä oikeastaan olen”, Tarmo pohtii.
Tässä viimeisimmässä koettelemuksessa on ollut rutkasti onnea matkassa: syöpä ei ollut levinnyt, hoidot ovat tehonneet hyvin ja leikkaus onnistuneesti takana.
”Lääkärin mukaan tilanne vaikuttaa lupaavalta.”
Tarmo herkistyy miettiessään kaikkea vuosien varrella kokemaansa.
”Tuntuu aika ihmeelliseltä, että tässä minä vain edelleen olen tolpillani. Ei se voi olla pelkästään omaa ansiota, vaan taitaa olla jollakin meitä suuremmalla sormensa pelissä.”