Miksei diakonia retostele hyvistä teoista, vaan pitää matalaa profiilia?
150-vuotisjuhlaa viettävä diakoniatyö todistaa, ettei kristinusko ole vain hienoja ajatuksia. Se on myös hyvyyden tekoja, joista on konkreettista apua hätää kärsiville.
”Kirkon julkisuuskuvan myönteisimmät sävyt tulevat hädässä olevien auttamisesta”, näkee Diakonia-ammattikorkeakoulun diakonian ja kasvatuksen yliopettaja Mikko Malkavaara.
Diakonia ottaa hätää kärsivän ihmisen tilanteen todesta ja pyrkii auttamaan aineellisesti, henkisesti tai hengellisesti. Taka-ajatuksena ei ole kirkon – saati diakonian tekijän – maineen parantaminen.
Nöyryys on perinteisesti leimannut diakoniakulttuuria
Vaikka diakonia on kristinuskon kovaa ydintä, harva tuntee työalan rikkauksia. Tämä ei johdu asiakkaiden arkojen asioiden salassapitovelvollisuudesta, vaan tietty nöyryys on ollut Malkavaaran mukaan aina läsnä diakoniakulttuurissa.
”Kirkossa on pitkä perinne, ettei diakoniatyön pidä retostella tekemisistään. Toisaalta, onko omien hyvien töiden salaamisessa edes järkeä nykyään, kun toiminnan olisi tärkeää olla läpinäkyvää ja avointa.”
Leipäjonojen pituutta on voitu voivotella, mutta muutoin diakonian piirissä tehtävästä tärkeästä työstä ei ole tavattu paljon puhua.
Harva tuntee työalan rikkauksia.
”Mitä tällä on voitettu? Miksei diakoniasta kerrota juuri muulloin kuin Yhteisvastuukeräyksen alkaessa?”, keräystä aikanaan 13 vuotta johtanut Malkavaara haastaa.
No, nyt kerrotaan, juhlan kunniaksi. Kristilliset yhteisöt ovat organisoineet ja toteuttaneet lähimmäisenrakkauteen pohjautuva palvelua kohta 2000 vuotta.
Modernin suomalaisen diakoniatyön katsotaan alkaneen 150 vuotta sitten, jolloin ensimmäinen koulutettu diakonissa Matilda Hoffman vihittiin Viipurissa virkaansa.
Lama-aikana diakonia otti vastaan turvaverkkojen läpi tipahtaneita
1990-luvun lamassa diakonia nousi poikkeuksellisesti esiin. Se vastasi ketterästi ajan haasteisiin ja tarjosi tukea esimerkiksi työttömille, ylivelkaantuneille ja konkurssin tehneille.
”Silloin puhuttiin turvaverkkojen vuodoista. Kirkko otti vastaan silmukoiden läpi tipahtaneita. Se oli aika, jolloin kirkosta eroaminen oli harvinaisen vähäistä.”
Diakonia alettiin ymmärtää aiempaa laaja-alaisemmin kristityn asenteena, mutta myös yhteiskunnallisena vastuuna.
”Niin tulkittuna diakonia saattoi terävöityä, mitä tarvittiin lamavuosina ja niiden jälkeen.”
Heikoimmista on pidettävä huolta
Diakoniaa tekevät Suomessa vajaa 1500 ammattilaista ja suuri joukko vapaaehtoisia. He tuottavat yhteisöilleen paljon hyödyllisiä ja taloudellisestikin arvokkaita asioita.
”Moni hyvä teko tässä maassa nousee kristillisestä rakkaudesta.”
Hyvinvointiyhteiskuntaa on johdattanut eteenpäin diakoniasta tuttu kristillinen ihmiskäsitys, jonka mukaan kaikista – heikoimmistakin – on pidettävä huolta.
Jos hyvinvointivaltiota elähdyttänyt eetos hiipuu, jokainen saa olla oman onnensa seppä.
”Ihminen on usein niin tyhmä, että ajattelee tärkeitä asioita vasta, kun on menettänyt ne. Ehkä nykyään ei enää nähdä, mitä kristinusko on merkinnyt koko kulttuurillemme”, Malkavaara pohtii.
Aikojen saatossa diakonialla on ollut monet kasvot
Kunkin ajan haasteisiin valppaasti vastanneella diakonialla on ollut monet kasvot ja työmuodot.
Kuopion tuomiorovastina ja valtiopäivämiehenä tunnettu Aron Gustaf Borg kertoi Kuopion Hiippakunnan Sanomissa 1859, miten diakonissalaitokset huolehtivat langenneista. Ne tarjosivat armeliaille naisihmisille tilaisuuden oppia, miten heitä oli hoidettava niin, että ”siunausta siitä seuraisi”.
Kirkko vastasi Suomessa pitkään sairaanhoidosta ja sosiaalityöstä. Kuopion piispa Gustaf Johansson esitti vuonna 1890, että kirkon oli organisoitava tehokkaampi diakoniatyö, koska yhteiskunnallinen vaivaishoito oli riittämätöntä.
Diakonia toi kristillismielisiä maallikoita opettamaan Jumalan sanaa pyhäkouluissa ja hartauksissa. Köyhiä sairaita varten toimivat ”diakoonittaret eli sairasten hoitajattaret”.
Kirkon tuli pitää ovea auki kaikille.
Kuopion piispa, ensimmäisen suomalaisen diakonian oppikirjan kirjoittanut Eino Sormunen ajoi työalan kehittämistä 1930-luvulla. Hän oli yksi matalaa profiilia pitävän diakonian lanseeraajista.
”Sormunen näki diakoniassa nöyryyttä, omista teoista vaikenemista, sielunhoidollista läsnäoloa ja eettisesti valvovaa mieltä. Hänelle diakonia oli pyyteetöntä palvelemista hädän ääripäässä.”
”Aineelliseen kiintyneen maailman oli saatava nähdä evankeliumin synnyttämää uhrautuvaa ja palvelevaa rakkautta”, Sormunen visioi.
Piispa määritteli, että diakoniaan kuului hengellinen ja henkinen huolto vanhusten ja unohdettujen parissa. Kirkon tuli pitää ovea auki kaikille.
Tarve on monenlaisille osaajille
Diakoniatyö on 2020-luvullakin hyvin monialaista, ja alan ammattilaisilla on usein suuri vapaus päättää työnsä painopisteistä.
”Joidenkin työote on sielunhoidollinen, toisten sosiaalityötä muistuttava, kolmannet kamppailevat asiakkaidensa puolesta byrokratian viidakoissa”, Malkavaara luonnehtii.
Vanhustyön taitajille on alati tarvetta. Hoitolaitoksissa on tärkeää, että henkilökunnalla on osaamista potilaan hengellisistä tarpeista.
Vanhustyön taitajille on alati tarvetta.
”Myös nuorten ja työikäisten laajentuneet mielenterveyden ongelmat sekä ikääntyneiden päihdeongelmat ja yksinäisyys ovat kysymyksiä, joihin ei pystytä vastaamaan julkisen sektorin voimavaroilla.”
Diakoniatyön kehitys kulkee kohti yhteisöllisyyden korostamista, kasvavia sosiaalisia verkostoja ja syrjäytyneiden puolesta puhumista.
Suuremman vapaaehtoisjoukon rekrytoiminen on tulevaisuudessa tavattoman tärkeää.
”Yhteisöllisyys näkyy vapaaehtoistyön hankkeissa, joihin on ryhdytty, kun on tarvittu paljon toimijoita ja auttavia käsiä.”