Elokuvaohjaaja Klaus Härö haluaa antaa äänen niille, joiden oma ääni ei kuulu

Häröä kiinnostaa eläytyä ihmisten kohtaloihin ja vaikeisiin valintoihin.

”Jokaisen meistä on kysyttävä, uhraanko jotain sen edestä, mihin uskon, vaikka mukavan elämäni.”

Klaus Härön ohjaaman ja Jimmy Karlssonin käsikirjoittaman Ei koskaan yksin -elokuvan kuvaukset ovat päättyneet. Näin rennolta ja vapautuneelta Härö ei ole vaikuttanut varmaan minkään elokuvansa tekoprosessin tiimellyksessä, vaikka aihe on kaikkea muuta kuin kepeä.

Suomi luovutti natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista, joista vain yksi selviytyi keskitysleiriltä hengissä.

”Ne kaikki olivat turhia uhreja. Miksi Suomen piti antaa ne? Vain koska joku halusi olla hyvää pataa sodan oletettujen voittajien kanssa”, Härö kritisoi.

Kannattaako edes yrittää, jos tietoa lopputuloksesta ei ole?

Elokuva sijoittuu 1930- ja -40-lukujen Helsinkiin ja kertoo kauppias Abraham Stilleristä, joka pyrki pelastamaan juutalaispakolaisia joutumasta keskitysleirille.

”Antisemitismi ei ole uusi asia vaan vanha rumilus, joka nostaa uudelleen ja uudelleen päätään. Päällimmäinen syy tehdä tämä elokuva ei ollut kuitenkaan juutalaisvastaisuuden kuvaaminen vaan yhden juutalaisten auttajan tarinan kertominen.”

Elokuvataiteilija ei ota kantaa politiikkaan ja ideologioihin, vaan pyrkii pääsemään ”vereslihaisen lähelle” pakolaisten pelastajan persoonaa.

Antisemitismi ei ole uusi asia vaan vanha rumilus.

Ville Virtasen esittämä Stiller – toimittaja Ruben Stillerin isoisä – oli juutalaisessa seurakunnassa legendaarinen hahmo, joka sai lempinimen Mensch. Se merkitsee ihmistä isolla i:llä.

”Stillerin kautta halusin miettiä, miten ihminen sitoutuu auttamaan muita, kun se saattaa maksaa paljon itselle. Kannattaako edes yrittää, kun tietoa lopputuloksesta ole? Kuuluuko asia minulle?”

Pahimmillaan auttaja joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman välillä.

”Me näemme elokuvissa usein päähenkilön, joka maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka kokee oikeaksi. Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva, mutta hän on vielä paljon enemmän kuin vain väärinymmärretty oikeustaistelija.”

Elokuvan avulla pääsee näkemään erilaisten ihmisten sisään

Kovilla olevat, kiusatut ja syrjityt yksilöt tai vähemmistöt sekä ihmissuhteensa ihan itse sössineet ja sivuraiteelle joutuneet tyypit ovat olleet usein keskiössä Klaus Härön elokuvissa.

”Yritän antaa äänen niille, joiden oma ääni ei kuulu. Tässä ajassa nostetaan helposti peukku ylös tai alas, toisia puolustetaan tai vihataan. Ihmiset pitäisi nähdä monipuolisemmin.”

Elokuvan voima on päästä hyvin lähelle yksittäistä ihmistä, ja sitä kautta katsojia voidaan koskettaa, ohjaaja kokee.

”Kaikilla elokuvillani olen pyrkinyt samastumispinnan tarjoamiseen, jotta pääsisimme näkemään erilaisten ihmisten sisään. Toivon itsekin lähteväni aina elokuvateatterista ulos niin, että olen päässyt hetkeksi jonkun toisen saappaisiin.”

Elokuvan voima on päästä hyvin lähelle yksittäistä ihmistä.

Lähimmäisten tilanteeseen eläytyminen ja tarvittaessa auttaminen on olennainen osa Härön ajattelua. Hän sanoo kunnioittavansa suuresti kaikkia niitä, jotka ovat valinneet empaattisen ja altruistisen toisten auttamisen tien.

”Omaishoitajat, vapaaehtoistyöntekijät, sairaanhoitajat, opettajat, sosiaalityöntekijät, pastorit… He ovat arvostukseni top-listalla. Yhtä lailla moni toimitusjohtaja saattaa vapaa-ajallaan auttaa läheisiään tai sairasta puolisoaan.”

Hyvällä tahdolla hankalatkin ihmissuhteet voivat parantua

Klaus Härö ei ole taiteilijana mustan huumorin tai viiltävän ironian ystävä, vaan hänen elokuvissaan suhtaudutaan hankalasti käyttäytyviin ja epäkypsiinkin antisankareihin lempeästi ja ymmärtäväisesti.

”Meillä on maailmalla paljon sellaista taide-elokuvaa, joka on kyllä kekseliästä ja briljanttia, mutta lopputulema saattaa olla hyvinkin mustaa, kyynistä tai hedonistista.”

Tuntemattomassa mestarissa vanha taidekauppias saa tilaisuuden tutustua ainoaan tyttäreensä, johon on katkaissut kauan sitten tylysti välit.

Osoitan mielelläni elokuvissani kohti ihmisen välistä sovintoa.

Härö näyttää ajattelevan, että hankalatkin ihmissuhteet voivat korjaantua tai vähintään parantua, jos hyvää tahtoa vain on, ja jos armo käy oikeudesta.

”Osoitan mielelläni elokuvissani kohti ihmisen välistä sovintoa. Olen käsitellyt tätä teemaa myös omassa elämässäni.”

Omakohtaisista aineksista ammentavassa teoksessa Elämää kuoleman jälkeen törmäyskurssilla ovat äreä isä ja aikuistunut poika, joiden pitäisi järjestää äidin hautajaiset.

”Niin kauan kuin aikuinen lapsi ei tee sovintoa puutteellisten vanhempiensa ikävien puolien kanssa, hän ei pysty olemaan sinut itsensäkään kanssa”, Härö tietää.

Ihmisen on hyvä antaa anteeksi

Ruudussa ja suoratoistopalveluissa nähtävissä olevassa elokuvassa Rakkaani merikapteeni Härö jatkaa vanhempien ja lasten vaikeiden suhteiden työstämistä.

Marttyyrimainen nelikymppinen tytär Grace siivoaa isänsä kotia ja laittaa tälle ruokaa. Vanha merikarhu ei apua kaipaa, eikä osaa kiittämättömänä ihmisenä arvostaa sitä.

Nimi Grace merkitsee armoa, mutta tytär on kykenemätön antamaan anteeksi isälleen. Grace janoaa kiitosta siitä uhrista ja työstä, minkä on tehnyt vanhempiensa puolesta, mutta rakkautta ja kiitollisuutta ei voi väkipakolla vaatia.

Tyttären hankkimalle kodinhoitajallekaan kapteeni ei anna alkuun avaimia yhteyteen vaan potkut. Seniorien rakkaussuhde siitä silti syntyy.

Koko aikuisikäänsä ei voi käyttää katkeraan uhriutumiseen.

”Aikuisessa lapsessa nostaa päätään kateus, katkeruus ja mustasukkaisuus. On surullista, että oman isän kaipuu estää sallimasta hänelle uutta rakkautta.”

Jos lapsi on saanut epäoikeudenmukaista ja huonoa kohtelua, kurjista kokemuksista on ymmärrettävästi vaikea päästä yli.

”Mutta koko aikuisikäänsä ei voi käyttää katkeraan uhriutumiseen ja vanhempien syyttämiseen. Ihmisen on hyvä antaa anteeksi.”

Kristitylle kyseessä ei ole vain vahva suositus vaan välttämättömyys. Kun ihminen on saanut anteeksi Jumalalta, hänet on kutsuttu antamaan anteeksi läheisilleen, Härö painottaa.

Aina niin onnellisesti ei käy. Katsoja saa jännittää, ehtivätkö katkera Grace ja jäärä isä sopia ennen kuin hauraasta vanhuksesta aika jättää.

Härö on aina heikomman puolella

Härö puolustaa tuotannossaan ponnekkaasti pieniä ja heikkoja, jotka ovat isompiensa armoilla.

Näkymättömän Elinan nimihenkilö oirehtii isänsä kuolemaa ja joutuu opettajansa kiusaamaksi.

Läpimurtoteos Äideistä parhain kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta, joka koki kaksinkertaisen hylkäämisen jouduttuaan jättämään kasvattiperheensä ja palaamaan Suomeen.

Millainen olisin tosipaikan tullen?

Uusi ihminen -elokuvassa 17-vuotias köyhän perheen tyttö joutuu äitinsä kuoltua naisten työkotiin. Hän taistelee oikeudestaan äitiyteen pakkosteriloinnin uhan alla.

Neuvostoliiton diktatuurin alla olleeseen Viroon sijoittuvan Miekkailijan teemana on aikuisen ratkaiseva rooli lasten elämässä ja yksilön eettinen taipumattomuus systeemissä, joka sortaa ihmisiä.

”Haluaisin samaistua Miekkailijan päähenkilön eettiseen tiukkuuteen ja kompromissittomuuteen, mutta olisi suureellista sanoa, että olisin niin kuin hän. Mietin usein, millainen olisin tosipaikan tullen – eläisinkö niin kuin uskon?”

Ehkä usko näkyy elokuvien taustalla

Jokseenkin kaikissa Klaus Härön elokuvissa voi aistia vakavan eettisen pohdinnan ja ihmisarvon puolustamisen lisäksi myös tietyn hengellisen syväulottuvuuden.

Jotkut ovat odottaneet kristityksi tunnustautuneelta taiteilijalta tyhjentävää elokuvallista esitystä uskosta, mutta mies puhuu mieluummin asiasta suusanallisesti. Hänen mielestään elokuva helposti kärjistää ja yksinkertaistaa monimutkaisia asioita tavalla, joka ei tee uskolle oikeutta.

”En tee uskonnollisia opetuselokuvia, saati jotain sanomaa julistavaa propagandaa, mutta ehkä usko näkyy töideni taustalla. Toivon, että elokuvani jättäisi katsojaan jäljen, joka olisi rakentava ja hyvä.”

Omat havainnot, elämänkokemukset ja -katsomukset välittyvät taideteoksiin usein tiedostamattomallakin tavalla, ja sitä kautta epäilemättä myös kristillistä tematiikkaa on tarttunut Härön töihin.

”Tavoitteenani ei ole ollut kuitenkaan tehdä kristillisiä teoksia, joihin sijoittaisin vaikkapa tuhlaajapoikia tai muita raamatullisia hahmoja.”

En tee uskonnollisia opetuselokuvia.

Kristilliset kysymyksenasettelut tulevat selkeimmin esiin mestariteoksessa Postia pappi Jaakobille. Vuonna 2022 yli 10 000 Helsingin Sanomain lukijaa valitsi sen 2000-luvun koskettavimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

”Edes tämän aiheen kohdalla en ajatellut, että se olisi kristillinen vertauskuva, vaikka siinä kerrotaankin hyvin tärkeästä asiasta eli armosta ja ihmisenä kelpaamisesta”, Härö kommentoi.

Hän sai Jaana Makkosen käsikirjoituksen yllättäen ja pyytämättä postissa ja viehättyi tämän tavasta käsitellä uskoa karhean lämpimällä otteella.

Makkosen innoittajana oli vankilapastori Markku Yli-Mäyry (1942—2023), josta tehdyn tv-dokumentin nähtyään hän oli halunnut kirjoittaa armosta ja hyvyydestä.

 Armon tarve inspiroi elokuvataiteilijaa

Sokea pappi Jaakob saa avustajakseen murhasta armahdetun elinkautisvangin. Katkeroitunut Leila ei usko mihinkään, eikä toivo mitään elämältä. Hän ei edes halunnut ulos vankilasta, sillä selli on myös paatuneen naisen sielun sisäinen tila.

Leilan vastentahtoisena tehtävänä on lukea Jaakobille ääneen ihmisten lähettämiä rukous- ja avunpyyntöjä ja vastata kirjeisiin sanelun mukaisesti.

”Leila vääntelee turhautuneena naamaansa lukiessaan kirjeitä. Elin itsekin 16 vuotta ei-kristittynä ja ymmärrän hyvin, miten vieraalta rukoileminen voi tuntua.”

”Vastakkaisten maailmankatsomusten kontrasti ja yhteentörmäys oli kutkuttavan kiinnostava sytyke elokuvan tekemiselle.”

Kun posteljooni lakkaa tylyn Leilan takia kiikuttamasta kirjeitä, turhautunut pappi menee pois tolaltaan: eivätkö ihmiset ja Jumala enää tarvitse häntä?

Elävää Jumalaa ei enää ole, on vain syvä hiljaisuus. Pahoin ränsistynyt pappila muistuttaa menneen maailman menetetystä uskosta ja rapistuneista arvoista.

Elävää Jumalaa ei enää ole, on vain syvä hiljaisuus.

Pappi uskoi omiin ansioihinsa armonvälittäjänä ja hengellisiin sankaritekoihinsa, kunnes kaikki ylpeyden rippeetkin riisuttiin. Tappaja taas kuvittelee olevansa niin suuri syntinen, ettei armoa riitä hänelle.

Teoksessa ohjaajaa inspiroinut teema oli juuri armon tarve.

”Jokainen meistä rikkoo periaatteitaan ja tarvitsee toisen ihmisen tai Jumalan anteeksiantoa. Mielellään molempien. Armo tuo toivoa myös silloin, kun elämästä ei tule toivotun kaltaista.”

Kun ihmismielen pimeys ja synkkyys käyvät suureksi, loistavat armon väläykset sitäkin kirkkaammin. Raadollinen totuus ihmisten heikkoudesta ei jää Härön elokuvissa viimeiseksi sanaksi ja kuvaksi.

Hän avaa teoksissaan usein kauniisti ja koskettavasti sovituksen ja armon mahdollisuuden – vähintään ilon ja armon vilauksin.