Pelastukseen ei vaadita suuria

Mitä minun pitäisi tuoda, kun astun Herran eteen, kumarrun korkeimman Jumalan edessä?
Toisinko hänelle uhreja, vuoden vanhoja vasikoita? Miellyttävätkö Herraa tuhannet pässit
ja virtanaan tulviva uhriöljy? Pitäisikö minun antaa esikoiseni rikkomuksestani, oma lapseni synninteostani? -Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.

Miika 6:6–8

Minusta tuntuu, että olen kuullut nämä Raamatun sanat jo monta kertaa lyhyen pappisurani aikana. Olen kuullut ne niin kirkonpenkissä, joskus kahvipöydässä tai harrastuksissani vapaa-ajalla. Sanamuodot ovat vain erilaiset: ”Kerrohan nyt pappi, miten sinne Taivaaseen pääsee? Pääsenkö sinne minäkin?”. Tämän kysymyksen ikiaikaisuus osoittaa sen merkityksen niin kristityille kuin muulle maailmallekin elämänkatsomuksesta huolimatta. Jokainen meistä varmasti pohtii omaa osaansa maailmassa ja sitä, onko tarpeeksi hyvä ja arvokas?

Kerrohan nyt pappi, miten sinne Taivaaseen pääsee?

Monet odottavat minulta selkeää vastausta, mutta en totta puhuen osaa vastata edes itseni kohdalla tähän. Huomaan kuitenkin ihmisten asettavan minut pappina ”pyhään” asemaan, jossa pelastukseni on ilmeisesti selviö. Miksi sitten pohdin samaa kysymystä omalla kohdallani? Hupaisa tilanne.

Ehkä vastauksemme onkin selkeämpää muille kuin itsellemme. Ihmiset ympärillämme näkevät meissä hyvän, jota itse emme osaa tunnistaa, ja uskon Jumalan näkevän sen myös. Pelastukseen ei vaadita suuria, koska haluan myös uskoa, että meillä kaikilla on omatuntomme, joka ohjaa meitä hyviin tekoihin ja se on Jumalan puhetta meille. Ehkä minun pitäisi vain luottaa sen ääneen enemmän. Ehkä se olisi tarpeeksi.

Kirjoittaja on Tuomiokirkkoseurakunnan vt. kappalainen