Milloin toisen saa tappaa? – Kristinuskon näkökulmia sodan oikeutukseen

Ihminen tekee monenlaista pahaa, vaikka parempi minä ei sitä tahtoisi. Selvimmin se näkyy kansojen ajautuessa sotaan keskenään. Silloin kaikki osapuolet ovat vaarassa kadottaa ihmisyytensä.

Hyökkäys ei ole hyväksyttävää

Kadotetun Paratiisin kirjoittajan John Miltonin mukaan sota on Saatanan keksinnöistä kaikkein kauhein. Silti siihen täytyy valmistautua, sanoo kristillinen etiikka. Valtioilla on velvollisuus puolustaa itseään.

Kristityt ovat pohtineet sodan oikeutusta jo apostolien ajoista saakka. Jeesus ja apostolit kun eivät vaatineet sotilaita luopumaan ammatistaan. 

Yleinen sääntö onkin selvä. Sota ja tappaminen on luvallista vain silloin, kun puolustetaan omaa maata vihollista vastaan. Hyökkäyssotaa kristillinen eetos ei hyväksy.

Joskus näiden kahden välinen ero ei ole mitenkään selvä. Onko ennaltaehkäisevä isku hyökkäystä vai puolustamista?

Valtioilla on velvollisuus puolustaa itseään.

Hyökkäävät osapuolet käyttävät hyväkseen tätä epäselvyyttä. Esimerkiksi Venäjä väittää lähteneensä Ukrainaan puolustamaan sorrettuja kansalaisiaan ja omaa turvallisuuttaan. Näin sotaa perustellaan omalle kansalle, mutta muuta maailmaa se ei hämää.

Paitsi ehkä edesmennyttä paavia. Hän ei selvästi tuominnut Venäjää sotasyylliseksi. Maailman ortodoksinen kirkko taas näkee asetelman kirkkaasti ja lausuu sen avoimesti julki. Venäjä on hyökännyt laittomasti naapurimaahansa ja Venäjän ortodoksinen kirkko on langennut syvälle tukiessaan maansa sotatoimia.

Kristinuskon sotateoreetikoiden ideoita

Merkittäviä kristinuskon ”sotateoreetikkoja” olivat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Oikeutetun puolustussodan idea perustuu pitkälti heidän ajatteluunsa. Sen nykyinen virallinen versio löytyy katolisen kirkon katekismuksesta. Periaatteet ovat samanlaisia kuin länsimaisissa sekulaareissa etiikoissa.

Vain laillinen hallitus voi julistaa sodan ja kutsua kansalaisiaan aseisiin. Mikään yksityinen taho ei voi turvautua väkivaltaan. Koska sotaa käydään asein, viranomaisten tulee valvoa ja säädellä asekauppaa.

Hallitus voi ryhtyä vain puolustussotaan. Sillekin asetetaan tiukat rajat. Vihollisen aiheuttaman vahingon täytyy olla pysyvää ja vakavaa, ennen kuin sotatoimiin voidaan ryhtyä.

Hallitus voi ryhtyä vain puolustussotaan.

Tässä törmätään nopeasti rajanvedon vaikeuteen. Jos Venäjä ottaa haltuunsa muutaman kymmenen neliökilometriä asumatonta Lappia vedoten omaan turvallisuudentarpeeseensa, onko vahinko niin suuri, että ihmisten tappamisesta tulee luvallista?

Roistovaltiot käyttävät tätä rajanvedon ongelmaa hyväkseen. Venäjä painostaa naapureitaan kiusanteolla, joka juuri ja juuri jää sotatoimimääritelmän alapuolelle. Näin synnytetään avuttomuuden tuntua, jolla toinen saadaan vähitellen suostumaan myönnytyksiin.

Aseistautuminen on itse asiassa rauhantyötä

Tarpeellinen mutta hankala on myös niin sanottu onnistumiskriteeri. Aseellinen puolustautuminen on luvallista vain, jos sillä on mahdollisuus onnistua. Täysin ylivoimaista vihollista vastaan ei pidä sotia, koska silloin monet menettävät henkensä turhaan. Valtio ei voi velvoittaa kansalaisiaan uhrautumaan pelkän periaatteen vuoksi.

Antautuminen perustuu tähän kriteeriin. Jos vihollista ei voida enää mitenkään torjua, aseet on laskettava ja suostuttava tappioon. Näin vähennetään kuolonuhrien määrää toivottomassa tilanteessa.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Onnistumiskriteeri ruokkii asevarustelun kierrettä. Mahdollinen hyökkääjä pyrkii aseistautumaan niin vahvasti, että altavastaajalta katoaa moraalinen oikeutus ryhtyä toivottomaan puolustussotaan.

Heikompi osapuoli puolestaan nostaa puolustautumisen oikeutustaan hankkimalla riittävästi tykkejä ja liittoutumalla ystävävaltioiden kanssa. Tätä tarkoittaa jo antiikin aikainen sananlasku: Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Sodallakin on säännöt – periaatteessa

Sodankäynnin tavallakin on omat moraaliset sääntönsä. Jo Vanhan testamentin sotalait yrittävät hillitä sodan raakuutta. Sotatoimet on kohdistettava vain sotilaita vastaan. Luontoa ja ympäristöä ei saa tuhota vihollisen painostamiseksi.

Sittemmin kristillinen teologia onkin korostanut, että yleinen etiikka pysyy voimassa sotatilassakin.  Vaikka taistellaan elämästä ja kuolemasta, mikä tahansa ei ole mahdollista. Vihollinenkin on ihminen ja häntä on kohdeltava sellaisena.

Vihollinenkin on ihminen.

Toki pistää vihaksi, jos naapuri rikkoo hyvän rauhan ja pakottaa sotaan. Silti vihollista ei pidä vihata, koska viha johtaa tarpeettomaan väkivaltaan.

Vastapuolen demonisointi on sodissa yleistä. Kun Tuntemattomassa sotilaassa Rokalta kysyttiin, miltä tuntuu ampua ihmistä, hän vastasi: ”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii.”

Onko tappaminen syntiä?

Älä tapa, sanotaan Raamatussa. Eikö hyökkääjänkin tappaminen ole syntiä?

Toisaalta on. Mutta välttämätöntä syntiä. Joskus on tehtävä pienempää syntiä suuremman synnin estämiseksi.

Vastuu siirtyy lopulta hyökkääjälle.

Toisaalta se ei ole syntiä, vaikka se tuhoaakin toisen elämän. Pahaa kuuluu vastustaa ja äärimmäistä pahaa äärimmäisin keinoin. Niinpä vastuu siirtyy lopulta hyökkääjälle. Rikoksellaan hän pakottaa puolustajan tappotekoonsa.

Karkeasti sanottuna: hyökkääjä heikentää moraalista oikeuttaan elämäänsä. Hänestä tulee Vanhan testamentin Kain, joka on vetänyt ylleen kuoleman uhan.

Pasifisti siirtää vastuun toisille

Jotkut kieltäytyvät asepalveluksesta uskonnollisin perustein. Jeesus käski kääntää toisen posken, joten tappaminen on aina yksiselitteisesti väärin. Kristillistä pasifismia tavataan jo 1500-luvulta alkaen eräissä vähemmistökirkkokunnissa.

Totaalikieltäytyjä ajattelee seuraavansa Jeesuksen esimerkkiä. Ollaan Jumalan väkivallattoman valtakunnan merkkejä. Jos se vie ristille, olkoon niin.

Ajatus kuulostaa jalolta, mutta vähättelee oppia synnistä.

Pahan valta on tosiasia. Syystä tai toisesta Jumala sallii senkin. Jos pahaa ei vastusta, sille antaa tilaa. Siksi aseellinen puolustaja toimii lopulta hyvän puolella. Hän estää ryöstön ja rosvouksen kasvun.

Pahan valta on tosiasia.

Aseistakieltäytyjä taas siirtää taakan toisille. Hän antaa muiden puolustaa itseään. Ja hän uhraa muut oman vakaumuksensa nimissä. Siksi hän ei voi vedota Jeesuksen esimerkkiin. Jeesus maksoi itse ja yksin väkivallattomasta vastarinnastaan.

Silti kristillinen etiikka katsoo, että yksilöllä on oikeus omantunnon syistä kieltäytyä aseista, mutta ei maanpuolustuksesta ylipäätään.

Yksilö voidaan pakottaa aseisiin

Voisiko yksilö silti sanoa, että en lähde rintamalle? Ei minua voi siihen pakottaa.

Tässä kieltäytyjä erehtyy. Kristillisen etiikan mukaan viranomaisilla on velvollisuus suojella kansalaisia. Tähän kuuluu myös oikeus pakottaa yksilöt tekemään oma osansa. Äärimmäisessä tapauksessa se tarkoittaa kutsua aseisiin.

Viranomaisilla on velvollisuus suojella kansalaisia.

Samalla logiikalla viranomaiset pakottavat kansalaisensa muuhunkin hyvään, kuten yhteisvastuuseen veroja maksamalla ja kunnolliseen elämään lainsäädännön kautta. Yksilö voidaan pakottaa myös rintamalle, jos tilanne sitä vaatii.