Leikki saa mielikuvituksen liekkeihin – ja hyvä niin

Hurahdin taas. Tilasin netistä valtavan kasan legopalikoita. Ensin rakensin niistä meidän kirkkomme urut ja sitten koko kirkon pienoismallin legoukkojen mittakaavassa.

Massiivinen rakennelma, lattialle levitettynä melkein kaksi neliömetriä. Hommaan meni puoli vuotta. Otin kirkosta kuvia, tutkin sen piirustuksia ja laskin legopalikoiden mittasuhteita.

Aivot sauhusivat ja mielikuvitus laukkasi.

Olin aivan liekeissä. Aivot sauhusivat ja mielikuvitus laukkasi. Perustelin projektia sillä, että aikuinenkin kaipaa leikkiä eli työn vastakohtaa: uppoutumista turhaan puuhaan, joka irrottaa arjesta ja vie mukanaan.

Kuulostaa yllättävältä, mutta jokainen aikuinen haluaa leikkiä. Sitä tosin kutsutaan ”kunniallisemmin” harrastukseksi. Siinä on aina leikillinen ulottuvuus – on se sitten pingiksen pelaamista, valokuvausta tai vaikka sarjakuvien keräilyä. Käsityötkin ovat leikkiä, vaikka ne näyttävät hyötytoiminnalta.

Kaikki tiet vievät leikkipuistoon

Haluamme vapaa-aikaa voidaksemme leikkiä. Kulttuurimme on muuttunut valtavasti sotien jälkeen. Ennen ihmisten odotettiin keskittyvän työhön ja vapaa-aika miellettiin levon ajaksi. Nyt ajatellaan toisin.

Töiden jälkeen aikuisetkin rientävät omiin leikkipuistoihinsa. Koko elämäntapamme on leikillistynyt ja lelullistunut. Ihmiset harrastavat, pelaavat ja keräilevät. Sitä varten tarvitaan turhia mutta virkistäviä esineitä kuten laskettelusuksia ja tietokoneita.

Ympäröimme arjen viihteellä, joka sekin on eräänlaista leikkiä. Toiset viihteet ovat vain aktiivisempia kuin toiset. Elokuvat ja sarjat vievät passiivista sohvaperunaa mukanaan, kun taas kirjan lukija seikkailee itse yhtenä toimijana tarinan mukana.

Haluamme vapaa-aikaa voidaksemme leikkiä.

Pelejä on pelattu jo Raamatun aikana, mutta ei koskaan niin paljon kuin nykyään. Lapset pelaavat kauan ennen kuin oppivat lukemaan. Pelit suunnitellaan viihdyttämään, joskin monien verkkopelien perimmäinen tarkoitus on koukuttaa pelaaja pysyväksi palvelun ostajaksi tai mainosten kohteeksi.

Usein pelien vetovoima perustuu sosiaalisuuteen. Pelaamme yhdessä muiden kanssa. Ryhmän tunnekäyrä pomppii pelin käänteiden mukaan. Yhdessä jännitetään ja lopussa yksi juhlii, kun on voittanut toiset.

Ja tietenkin pelin ohessa jutellaan niitä näitä. Usein parhaat keskustelut käydään nopan heiton ohessa.

Lapset ovat neroja luonnostaan

Lapset syttyvät parhaiten roolileikeistä. Reaalimaailman kanava vaihtuu mielikuvituksen satumaailmaksi. Pöydänalus on poliisiasema ja pikkuveli poliisikoira.

Lapsi antaa aikuiselle suloisen lahjan, jos hän kutsuu tätä mukaan leikkiin. Silloin ei kannata jäädä sohvalle, vaan heittäytyä virran vietäväksi. Samalla voi ikään kuin sivullisena tarkkailijana pohtia, mitä ihmiselle tapahtuu leikkiessä.

Pöydänalus on poliisiasema ja pikkuveli poliisikoira.

Roolileikki on hämmästyttävän luova tapahtuma. Siinä mielikuvitus keksii mitä tahansa. Rajoja ei ole ja sääntöjä voi muuttaa käden käänteessä. Leikkijä kokee ja näkee sellaista, mistä ulkopuolinen jää täysin vaille.

Nerojen keksimisprosessi on sukua leikille. He hoksaavat kokeilla ajatuspolkuja, jotka taviksille eivät tule mieleenkään. Kun riittävästi seikkailee, oivaltaa lopulta jotakin uutta ja ällistyttävää. Lapset ovat siis neroja luonnostaan.

Moni työpaikka kaipaa leikkiherätystä

Leikkisyys tekee hyvää työpaikalle. Sillä tarkoitetaan luovaa, kokeilevaa, osin humoristista asennetta, jossa asioihin etsitään tietoisesti yllättäviä näkökulmia. Kaiken kun voi tehdä toisin kuin ennen.

Ja jos homma menee pieleen, sille nauretaan lempeästi sen sijaan, että jumitutaan etsimään syyllisiä. Leikkisä yhteisö toipuu takaiskuista nopeasti.

Moni työpaikka kaipaa leikkiherätystä. Se vapauttaa ajattelua ja tekee hyvää mielenterveydelle. Kun tekeminen ei ole liian vakavaa, jokainen uskaltaa esittää omia ideoitaan. Kansantalouskin kiittää leikkimielisiä.

Leikkisyys tekee hyvää työpaikalle.

Yhdessä kannattaa siis nauraa. Stressi vähenee ja ihmiset liimaantuvat yhteen.

Leikkiä laskevassa ympäristössä aivot vapautuvat tutuista kaavoista. Vitsit perustuvat usein siihen, että ennakoitavaan tilanteeseen tuleekin yllättävä käänne tai tulkinta. Yllätysten hakeminen, vaikka sitten vitsailun kautta, ruokkii luovuutta.

Kirjailijat tietävät hyvin, että höpsöttely laukaisee aivojumeja. Kun tarina ei kulje, se lyödään leikiksi. Kokeillaan ihan hulluja tarinapolkuja. Näin ajattelu irrotetaan kahleistaan. Ja kohta syntyy loistava idea: näin tarina eteneekin.

Usko on sukua leikille

Usko Jumalaan on eräänlaista leikkiä. Siihen kun tarvitaan mielikuvitusta. On kuviteltava, että on kaksi päällekkäistä maailmaa, joissa vallitsevat erilaiset pelisäännöt.

Ensimmäinen on tämä näkyvä, konkreettinen todellisuus. Saamme siitä melko hyvän otteen aistiemme avulla. Näemme puut ja tunnemme auringon lämmön. Olemme jokseenkin samaa mieltä näkyvän maailman rakenteesta ja toiminnasta.

Sitten on toinen maailma, Jumalan ja enkelten todellisuus. Sitä ei tavoiteta luonnollisilla aisteilla, vaan siihen tartutaan uskolla. Niinpä usko on eräänlaista mielikuvitusta. Kykyä nähdä enemmän kuin tämä näkyvä.

Tästä syystä Jeesus sanoi taivasten valtakunnan kuuluvan lasten kaltaisille. Lapset kun käyttävät mielikuvitusta. He näkevät kävyn lampaana, puutikun paimenena ja oksan leijonana. Arjen konkretia vaihtuu leikin pelisääntöihin – ja syntyy seikkailu.

Suuri Suunnittelija kulkee vierelläni ja minä puhun hänelle.

Samalla tavalla usko näkee tämän näkyvän taakse ja tuolle puolelle. Iloisissa sattumissa tunnistetaan Jumalan johdatus. Elämän hyvät asiat nähdään taivaan lahjoina. Luontoa ylistetään Luojan mahtavana taideteoksena. Hädässä pyydetään Suuremman apua.

Usko kokee, että minun elämälläni on syvä tarkoitus. En itse ehkä näe sitä, mutta tiedän kuuluvani minua suurempaan suunnitelmaan. Suuri Suunnittelija kulkee vierelläni ja minä puhun hänelle. Eräänä päivänä astun viimeisen portin läpi toiseen maailmaan, enkelten ja edesmenneiden seuraan.

Uskolle todellisuus on jännittävä paikka. Pyhä mielikuvitus tajuaa paljon enemmän kuin arkijärki ymmärtää. Näin usko on sukua leikille.

Anna meille jokapäiväinen leikkimme

Mikä mahtaa olla leikkimielisyyden vastakohta? Se ei ole totisuus tai vakavauus, vaan masennus. Masennuksessa mikään ei tunnu miltään, vaan kaikki on samaa harmaata.

Sisäisen lapsensa menettäneeltä puuttuu paljon. Jos totinen työ ja kiire syö kaiken ajan ja energian, kaikki alkaa lopulta maistumaan puulta. Siksikin kolmas käsky muistuttaa: muista pyhittää lepopäivä.

Lepopäivä on nimittäin leikkipäivä. Silloin tehdään jotakin virkistävää ja kiitetään Jumalaa. Molempiin tarvitaan sitä lapsenkaltaisuutta.