Hyvän paimenen eväillä pärjää

”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” Joh.10:14–16

Noihin virren 375 sanoihin viitaten voi kysyä, eikö ole ihmisellä hyvä paimen, jos häntä herra paimentaa? Jos olet saanut kokea omien lasten kasvattamisen onnea, varmaankin olet saanut kokea myös väsymystä kaitsemiseen ja suuttumista paimennettaviin. Ei taida ihminen olla Jumalalle sen kummempi paimennettava kuin vanhemmaltaan karkaileva kaksivuotias. Kuitenkin Jumala lupaa pitää huolta siitä, joka tyytyy hänen kaitsentaansa.

Minua tiellä autuuden hän ohjaa Hengellänsä. Luo tuoreen, vehmaan laitumen hän kutsuu äänellänsä.

Äkkäilevä lapsi tarvitsee vanhempiaan enemmän kuin äkkäilemätön lapsi. Ei meidänkään tarvitsisi Herran kaitsennasta puhua, ellemme olisi kuka milläkin tavalla äkkäileviä. Suutumme toisiimme, toisinaan itseemme ja voipa sitä joskus suuttua Jumalallekin.

Mutta Jumalan tahdossa ei ole kyse äkkäilystä. Kunpa jaksaisimme tehdä sen, mitä ainakin minä haluaisin edellyttää omalta kaksivuotiaaltani: tyytyä Isän tahtoon. Luottaa siihen, että hän tietää paremmin. Ei tähän omin konstin pystyisikään. Hyvä Paimen on jättänyt maanpäälliseen valtakuntaansa sellaiset eväät, että niiden varassa on hyvä olla.

Hän sielulleni valmistaa runsaimman armopöydän. Hän Hengellänsä vahvistaa, niin että riemun löydän.

Kirjoittaja on Kallaveden seurakunnan vs. seurakuntapastori