Voimaa vanhemmuudesta – uskallammeko rakentaa perhemyönteistä Suomea?
Suomessa kehitetään juuri nyt paljon vanhemmuuden tukea.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on kutsunut järjestöjä, hyvinvointialueita sekä kasvatus- ja opetusalan toimijoita vahvistamaan vanhemmuutta. Viesti on tärkeä: vanhemmuus ei ole yksityisasia, vaan yhteinen tehtävä.
Vanhemmuus muuttaa elämän pysyvästi. Se on iloa, huolta, keskeneräisyyttä ja kasvua. Silti julkisessa keskustelussa korostuvat usein kriisit, puutteet ja suorituspaineet. Väliin jää tavallinen arki – se, jossa opetellaan, epäonnistutaan ja rakastetaan.
Kahden erilaisen lapsen vanhempana ja tukiperheenä tiedän, miltä ruuhkavuodet tuntuvat. Turvauduimme lapsenvahtiapuun ja pyysimme apua aina, kun mahdollista. Silti riittämättömyys kulki rinnalla. Siksi kysyn: tavoittaako tuki kaikki perheet? Onko se aidosti saavutettavaa myös niille, joilla ei ole voimia tai verkostoja?
Vanhemmuus muuttaa elämän pysyvästi.
Perhemyönteinen Suomi ei synny juhlapuheista, vaan arjen teoista. Osaisimmeko nähdä isät tasa-arvoisina vanhempina, tunnistaa isovanhemmuuden arvon ja kuulla monikulttuuristen sekä vammaisten lasten vanhempien kokemukset? Entä lastensuojelun piirissä elävät perheet – uskallammeko kohdata heidät ilman leimaa?
Tarvitsemme rakentavaa vuoropuhelua. Emme sovita vanhempia palveluihin, vaan etsimme ratkaisuja heidän kanssaan. Vanhemmilla on kokemustietoa ja viisautta, jota emme hyödynnä riittävästi. Vertaistuki, selkokielinen tieto ja matalan kynnyksen kohtaamiset ovat ratkaisevia.
Yhteisöllisyys ei ole iskulause. Se on sitä, että koulu ja kirkko kutsuvat yhteistyöhön, palvelut tulevat lähelle ja joku sanoo: et ole yksin. Kun puhumme vanhemmuudesta arvostavasti, rakennamme samalla armollisempaa tulevaisuutta.
Kirjoittaja on pappi ja Marttaliiton pääsihteeri.