Tarvitsemme oikeutta olla lapsenomaisia
Kulttuurissamme käytetään adjektiivia ”lapsellinen” moittivana ilmauksena. Miksi ihmeessä näin?
Jos lasta kielletään olemasta lapsellinen, se on hämmentävää. Eikö ole normaalia, että lapsi on luonnoltaan lapsen kaltainen?
Jos ihminen on aikuinen, hänen kai olisi tarkoitus tuntea häpeää, kun häntä sanotaan lapselliseksi. Mutta miksi kulttuurissamme käytetään vertaamista lapseen lyömäaseena?
Ylipäätään on hedelmätöntä kieltää jotakuta olemasta jonkinlainen. Jos pidämme kommunikaatiota tasavertaisena viestintänä ihmiseltä toiselle, sen täytyy perustua kunnioitukseen; ajatukseen siitä, että kumpikaan ei ole tilanteessa käskijänä vaan oppijana.
Olen ymmärtänyt tämän seuratessani nuorempien ihmisten taitoa kohdata toisensa. Itse olen kasvanut autoritaarisessa kieltokulttuurissa, niin kuin suuri osa ikäluokastani. Käskemisellä on edelleen paikkansa – onnettomuustilanteessa ei ole aikaa ryhtyä neuvottelemaan.
Ylipäätään on hedelmätöntä kieltää jotakuta olemasta jonkinlainen.
Mutta ihmisen perimmäisen olemuksen kieltämisellä harvoin saadaan mitään hyvää aikaan. Sanoessaan toiselle ”älä ole tuollainen” ihminen asettuu todella voimakkaaseen valta-asemaan. Hän määrittelee, millainen toinen saa olla.
Tulin tätä ajatelleeksi, kun katsoin japanilaisen animaatioelokuvan suuren mestarin Hayao Miyazakin elokuvan Henkien kätkemä. Se on sadunomainen, kaunis ja koskettava kertomus pienen tytön matkasta myyttiseen todellisuuteen, henkien maailmaan. Elokuva innoittaa ja liikuttaa minua yhtä syvästi kuin tarinat, joita ukkini kertoi kiikutellen minua polvellaan mustassa
keinutuolissa.
Me kaikki tarvitsemme sylissä pitämistä, tarinoita, innoittumista. Ne ovat lapsen syviä tarpeita meissä. Niiden kautta pysymme elävinä, auki maailmalle ja toistemme sielulle.