Mitä talot meille kertoisivat, jos osaisivat puhua?
Tässä erään talon tarinaa.
Matkustamisen parhaita puolia ovat ihmiset. Viihdyn lentokentillä katsoen ihmisvilinää ja arvailen, mistä he ovat tulossa ja minne menossa. Kehittelen välillä mitä ihmeellisempiä tarinoita! Sama pätee taloihin ja rakennuksiin, joilla on pitkä historia ja ehkä merkittävä rooli koko ihmiskunnalle. Ei ihme, että rakastan Roomaa, sen kirkkoja ja aukioita.
Taannoin mietin, mitä minulle rakas talo kertoisi sen asukkaista ja heidän elämästään. Se kertoisi nuoresta parista, joka oli tullut kahden pienen lapsen kanssa, maatöistä väsyneestä isännästä, ahkerasta emännästä. Kuultu olisi myös sodan äänet ja nähty pelko talonväen silmistä, kun vanhimmat pojat lähtivät rintamalle. Todistettu isäntäväen hyvää tahtoa naapureille, jaettu vähästäänkin, kun pulaa oli ollut milloin mistäkin. Viljaa, kalaa ja maitoa, sitä oli onneksi riittänyt jaettavaksi asti.
Talo oli myös nähnyt surua.
Kesät olivat tuoneet kaupunkilaisvieraita, taiteilijoita, tarinankirjoittajia, kaukaisia sukulaisia. Talon emännän herkullinen ohrarieska hävisi lämpimänä vieraiden suuhun ja siitä riitti kiitoksia vieraskirjan sivuilla jälkipolville asti luettavaksi.
Talo oli myös nähnyt surua, kun katraan viimeinen poikalapsi oli kuollut parin päivän ikäisenä. Emännän hiljainen, kätketty suru, jota ei ulkopuolelle näytetty. Isännän raskas kärrymatka pienen arkun kanssa. Isännän ja emännän hidastuvat askeleet, pois hävitetty karja, myydyt pellot ja metsät. Asukkaiden poismuuttoa. Hiljaisia vuosia.
Kunnes eräänä kesänä taloon muutti uusi emäntä ja isäntä, sukua hekin. Topakasti talo uudelleen järjesteltiin ja sen täytti ilo, vieraita läheltä ja kaukaa. Talo on jälleen onnellinen, aivan kuten sen asukkaatkin.