Mietteitä ja tammikuun hiutaleita

Pakkanen paukkuu. Se koettelee luontoa. Jos olisin menossa ulos, pukisin ylleni paksut talvivaatteet. Mutta enpä ole.

Menen sen sijaan alakertaan. Otan puita vasusta. Sytytän tulen takkaan. Liekkejä on mukava katsella lasiluukun läpi. Istahdan nojatuoliin. Lehteilen kirjaa. Etsin oikean kohdan ja jatkan lukemista. Pidän tarinoista, jotka haastavat ja avartavat käsitystäni maailmasta. Minua kiinnostaa tietää, mitä ihmiset ajattelevat. On mukava yrittää ymmärtää. Kirjojen sivuilla voi matkustaa vaikkapa toiselle puolelle maailmaa ja kurkistaa jonkun toisen mieleen. Se on niin siistiä. Joskus se tosin yllättää.

On kiva ottaa kunnon löylyt ja pulahtaa sen jälkeen avantoon.

Viime aikoina olen ihmetellyt, miksi jotkut viehättyvät äärimmäisestä ajattelusta vaikkapa politiikassa. Jos olisi kyse lämpötilasta, moiset fanaatikot varmaankin istuisivat koko ajan ylälauteilla tai leukaa myöten avannossa. Minä suosin tasapainoa, vaikka rakastan toki minäkin äärimmäisyyksiä, siis lämpötilassa. On kiva ottaa kunnon löylyt ja pulahtaa sen jälkeen avantoon, mutta siihen se sitten jääkin. Ihan parasta on kietoutua saunomisen lopuksi pyyhkeeseen, istahtaa penkille ja nauttia puhtaudesta. Siinä sitä miettii pilviä katsellessaan, että miksi ihmeessä porukka haluaa maalata itsensä ajattelun äärimmäiseen nurkkaan? Tuoko se turvaa?

Minua se vain ahdistaisi. Siitä kun kumpuaa kaikenlaista vihamielisyyttä muita kohtaan, ja siitä sellaisesta on ymmärrys kaukana.

Mitä jos tallaisimme tiensyrjien sijaan kultaista keskitietä. Tässä maailmassa on niin paljon hienoja paikkoja ja ihmisiä. Kuljeskellaan, rupatellaan, tutustutaan toisiimme. Välitetään ja rakastetaan. Eiköstä joo.

Kirjoittaja on kuopiolainen kirjailija.