Karismaattisuus kirkossa – uhka vai voimavara?

Ollessani Kirkkojen Maailmanneuvoston töissä 1988–92 tehtäviini kuului seurata globaalia karismaattista liikehdintää. Se tapahtui osallistumalla kansainvälisiin kokouksiin. Opettavaisia kokemuksia, vaikka en niissä oppinutkaan puhumaan kielillä. Myös ihmeiden tekeminen jäi vajaaksi.

Tulin kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että parhaimmillaan karismaattisuudella on kirkoille annettavaa. Se tapahtuu ottamalla vakavasti Paavalin esittämä karismaoppi. Apostoli opetti (Rm. 12; 1. Kor. 12–14), että jokaisella on omat armolahjansa, joilla tulee rakentaa seurakuntaa. Hänen vastustajansa pitivät yksipuolisesti kiinni vain hurmoksellisista karismoista, kuten kielillä puhumisesta, niiden tulkkauksesta ja ihmeteoista. Niiden rinnalle – ja ohi – Paavali kuitenkin asetti tavalliset, yhteiseloa palvelevat, diakoniset ja vallankäyttöä koskevat armolahjat. Hän ei sietänyt kielillä puhumista, jos ei ollut selittäjää.

Myös ihmeiden tekeminen jäi vajaaksi.

Karismaattisuus vetää puoleensa ja hurmaa. Se ottaa ihmisen herkästi pauloihinsa. Ei siis ihme, että se näyttää leviävän varsinkin ns. kehittyvissä maissa. Liikehdintä pohjautuu vahvoihin uskonnollisiin johtajiin ja kirjaimelliseen, valikoivaan raamatuntulkintaan. Paavalin opetusta tulkitaan tällöin kuitenkin juuri apostolin vastustajien osoittamalla yksipuolisella tavalla. Sitä on syytä välttää.

Vauhtia saanut fundamentalismi johtaa helposti toisten vähättelyyn, apartheid-politiikkaan ja sionistisilla aatteilla höystettynä jopa kristofasismiin. Paavali puolestaan huipensi armolahjaoppinsa suosittelemalla uskoa, toivoa ja rakkautta. Unohtaa ei sovi näiden äidiksi nimettyä viisauttakaan. Nämä tunnusmerkit johtavat sellaiseen yhteiselämään, jossa jokainen ihminen otetaan vakavasti, nähdään arvokkaana, eikä keskitytä vain sisäänlämpiävään uskonyhteisöön.