Emerituspiispa Wille Riekkinen kolumnissaan: Elämä on tässä ja nyt

Tuomiosunnuntaina kirkoissa on tapana lukea ilosanomana Jeesuksen puhe viimeisestä tuomiosta (Mt. 25: 32–46). Jeesus näyttää odottaneen pian tulevaa tuomiota, jonka toteuttaisi mystinen Ihmisen Poika -hahmo. Silloin yksille sanottaisiin ”menkää pois minun luotani, te kirotut”– toisille taas ”tulkaa tänne, te Isäni siunaamat”. Kriteerinä olisi se, miten vähäisimpiin veljiin on suhtauduttu. Tuo kuuluisa puhe on antanut pontta monille helvetintuoksuisille saarnoille – ikään kuin pelottelemalla ihmiset saataisiin kääntymään Jumalan puoleen.

Jeesus joutui pettymään lopun aikoja koskevissa odotuksissaan. Sama tapahtui myös Paavalille ja varhaiskristillisille yhteisöille. Kun loppua ei tullut silloin eikä ole tullut kahteen tuhanteen vuoteen, on ”Jumalan pelastushistorian” aikataulua jouduttu rukkaamaan uuteen valmiuteen kerta toisensa jälkeen. Merkillisesti viimeisen tuomion odotus – ja sen myötä palkka tai rangaistus – on siivittänyt ajatusmaailmaa ja tulevan elämän odotusta jossain takaraivossa koko ajan.

Tuo kuuluisa puhe on antanut pontta monille helvetintuoksuisille saarnoille.

Kristikunta on spekuloinut jopa kristofasismiin asti lopunajoista nykyäänkin. Paljon tärkeämpää olisi kuitenkin keskittyä Jeesuksen jättämään sosiaalieettiseen perintöön eli Jumalan valtakunnan etiikkaan. Se voi antaa riittävän pohjan kristilliselle elämälle tässä ja nyt, jos edes hapuillen haluamme raivata tietä globaalille etiikalle ja luomakunnan tulevaisuudelle.

Ihmiselle on annettu tehtäväksi viljellä ja varjella luomakuntaa, rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseä. Mittarina tälle ovat Jumalan valtakunnan tuntomerkit: oikeudenmukaisuus, ilo ja rauha. Siinäpä evästykset uudelle kirkkovuodelle.

Lämpimät kiitokset vielä lukijoilleni. Kaksi vuotta olen kirjoittanut kolumneja tähän lehteen. Kiitos myös palautteesta, joka osoittaa, ettei vaivannäkö ole ollut turhaa. Siunattua adventtiaikaa!