Armosta riittää jaettavaa itsellekin
Sairauden kohdatessa tarvitsemme ymmärrystä paitsi ympäristöltä myös itseltämme.
Takavuosina mentiin hyvinkin sairaana töihin; monet (eivät kaikki) pitivät sitä tunnollisuuden ja hyvän työntekijyyden merkkinä.
Koronapandemian jälkeen tämä asenne on onneksi suuressa määrin kadonnut. Kun ilmoittaa olevansa kipeänä, työtoverit kehottavat pysymään vuoteessa ja sairastamaan taudin pois. Tässä näkyy arjen armo.
Ketään ei hyödytä urheus ja uhrautuvuus, jonka seurauksena tartuntatauti leviää. Kaltaisellani vapaalla kentällä toimivalla taiteilijalla sairaaksi ilmoittautumisen kynnys on todella korkealla.
Takavuosina olen muun muassa pitkän jankuttamisen jälkeen suostunut menemään puhekeikalle 39 asteen kuumeessa (”Muuten kaikki pettyvät! Ja mehän kuljetetaan sinut autolla ovelta ovelle.”) Miksi ihmeessä suostuin? Aika oli niin toinen. Ja pelkäsin pettää yleisöni ja ajattelin, että en saa enää keikkoja.
Sairaudet on tarkoitus ottaa vakavasti.
Nykyisin tuollaista sairaana työskentelyn vaatimista pidettäisiin outona, riskeerattiinhan siinä paitsi esiintyjän myös yleisön terveys. Kirjallisten tilaisuuksien osanottajien keski-ikä on korkea ja mukana on joka kerta riskiryhmäläisiä.
Kunpa muistaisimme pitkään, että sairaudet on tarkoitus ottaa vakavasti. Että sairauden kohdatessa tarvitsemme ymmärrystä paitsi ympäristöltä myös, ja aivan erityisesti, itseltämme. Ihmisruumiin ei ole tarkoitus jaksaa mitä vain.
Voima ei aina ole ponnistamista pystyyn ja säntäämistä liikkeelle. Voima on myös harkintaa ja mielenrauhaa. Ajan ottamista sen pohtimiselle, mikä on tilanteessa oikea ratkaisu.
Päättäväisesti ja ystävällisesti ihmisen on osattava olla omalla puolellaan. Olla suostumatta sellaiseen mikä rikkoo. Jos siihen pystyy, pystyy myös rakastamaan toista niin kuin itseään ja armahtamaan sitä, jonka voimat ovat vähissä.