Aika on arvokkainta, mitä toiselle voi antaa
Ajan arvo tajutaan yleensä vasta jälkeenpäin.
Katselen ulos syksyiseen metsään muistellen mennyttä kesää. Monen tuttavan kanssa olemme todenneet, kuinka nopeasti kesä ja syksykin on hujahtanut ohi, aivan kuin huomaamatta. Tunne ajasta on niin merkillinen: tiedämme kuinka se kiitää, kun haluaisimme vain hidastaa, ja kuinka se matelee, kun kerrankin pitäisi asioiden tapahtua nopeasti. Nuorisolle tiedoksi, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet vierivät, muistot sekoittuvat toisiinsa ja aikajana taaksepäin himmenee. Itse jaan elämää palasiksi suurten elämänmuutosten jaksoissa: esimerkiksi on elämä ennen lapsia ja sen jälkeen, on elämä ennen koronaa ja sen jälkeen.
Istuin taannoin eräässä palaverissa, kun yksi osallistuja totesi ääneen: ”Aika on arvokkainta, mitä voi toiselle ihmiselle antaa.” Se kolahti kovaa, kirjoitin sen tikkukirjaimilla muistivihkoni sivulle. Aika, meillä kaikilla sitä on enemmän tai vähemmän, itsellemme sitä ei ole ostettavissa missään lisää. Toiselta voimme ostaa aikaa, mutta kun saamme sitä ilmaiseksi, on se lahja, jonka arvon yleensä tajuamme vasta jälkeen päin.
Koskaan emme tiedä, saammeko enää uutta tilaisuutta.
Mille ja kenelle sinä annat aikaasi? Onko se antamasi aika laadukasta yhdessäoloa ja vuorovaikutusta, vai oletko henkisesti muualla, vaikka fyysisesti läsnä? Väistämättä jossakin kohdassa tajuamme, että hetki on ohi, eikä sitä enää koskaan saa takaisin. Katsotaan siis silmiin, kuunnellaan, otetaan kädestä kiinni, ehkä halataankin. Koskaan kun emme tiedä, saammeko enää uutta tilaisuutta.
Minun on tullut aika kiittää teitä, rakkaat lukijat. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen teen tilaa uusille kolumnisteille ja ihanille lukuhetkille. Kiitos, kun olette antaneet arvokasta aikaanne. Iloa ja valoa kaikille syksyyn!