Väsytkö maailmantuskan alle?

Ihmisen kauneimpia piirteitä on kyky myötätuntoon. Kun toinen iloitsee, minunkin sisälläni kuplii. Kun hän itkee, pidättelen itsekin kyyneleitä. Samaistun toisen tilanteeseen niin että koen osittain samaa kuin hän.

Toisten raskaat tilanteet menevät ihon alle

Myötätuntoa pidetään yhtenä älykkyyden muotona. Kuulen toisen viestin ja tajuan, mitä kaikkea se sisältää. Ymmärrän toista myös tunteen ja kokemuksen tasolla.

Mutta voi, tämä kaunis kyky saattaa muuttua taakaksi. Aina kun kohtaan toisen ihmisen raskaan tilanteen, koen kuormaa itsekin. Tätä on empatia, tunteen siirtymistä.

Sitten käsittelen tuon vastaanottamani tunnekuorman. Useimmiten se tapahtuu tiedostamatta. Esimerkiksi ymmärrän, että vaikea tilanne koski toista ihmistä, ei minua. Maailmassa on hyvääkin. Pulassa olevan tilanne tulee paranemaan. Ja niin edelleen.

Tunnekuormaa kertyy liikaa.

Jokaisen ahdistavan tilanteen kohtaaminen laittaa sisimmän tunnetyöhön. Ja se kuormittaa psyykkisiä voimavaroja. Etenkin erityisen myötätuntoherkillä, joiden sydän on suuri ja empatia syvää. Toisten tilanteet menevät saman tien ihon alle. Toisaalta jokainen kuormittuu kohdatessaan jatkuvasti raskaita asioita.

Vähitellen kehkeytyy myötätuntouupumukseksi kutsuttu stressireaktio. Tunnekuormaa kertyy liikaa, sitä ei jaksa enää käsitellä. Niinpä väsyn kaikkeen. En jaksa ihmisiä, mieluummin olisin yksin. Tunnen alakuloa ja voimattomuutta. Pinna kiristyy. Kyynistyn ja alan ajatella kaikesta negatiivisesti.

Monet ammattiryhmät ovat tulilinjalla

Myötätuntouupumukselle altistuvat erityisesti ne, jotka työssään auttavat poikkeuksellisen vaikeissa tilanteissä olevia ihmisiä. Tulilinjalle joutuvat pakolaistyössä, hoitotyössä, lastensuojelussa ja poliisin tehtävissä toimivat. Myös uutistyö nakertaa tekijäänsä, etenkin jos on pitkään raportoinut kriisialueiden tilanteista.

Toki ihmiset osaavat ajatella työstään ammatillisesti: Satun olemaan sellaisessa tehtävässä, jossa eteeni valikoituu juuri ne raskaimmat kohtalot. Se ei silti ole koko totuus maailman menosta. On täällä paljon ehjää ja onnellistakin.

Silti mieli joutuu koville. On osoitettava empatiaa ja samalla rakennettava eristekerrosta oman minän ympärille. Menen kyllä mukaan toisen tunteeseen, mutta pienemmillä kierroksilla ja vain vähäksi aikaa.

On täällä paljon ehjää ja onnellistakin.

Auttamistyöläiset tunnistavat työnsä riskit, ainakin teoriassa. Silti omaa uupumusta ei välttämättä huomaa heti. Se kun kehittyy hitaasti pitemmän ajan kuluessa. Uupuja saattaa huomaamattaan tottua kasvavaan pahaan oloonsa.

Myös aivan tavallinen elämänmeno kuluttaa myötätuntovoimia. Jokainen tuntee henkilökohtaisesti melko monta ihmistä. Niinpä kohtaamme lähipiirissä väkisinkin myös raskaita tilanteita. Varsinkin lasten vakavat huolet herättävät sääliä ja voimattomuutta, jotka syövät rinnalla kulkijan voimia.

Kuka kuuntelee auttajaa?

Jos sinut tunnetaan empaattisena ihmisenä, liikut vaaravyöhykkeellä. Todennäköisesti monet uskoutuvat sinulle huolineen. Saat kuulla vaikeista tilanteista ja ahdistavista kokemuksista enemmän kuin ihmiset keskimäärin.

Eivätkä sinuun tukeutuvien ongelmat häviä mihinkään. Kuulet niistä yhä uudestaan. Ehkä sinun jopa odotetaan ratkaisevan ihmisten pulmia. Siksihän niistä kerrotaan sinulle.

Tämä tuo kohtaamisiin epätasapainon. Sinä tuet toista, mutta hän ei tee samaa sinulle. Apua hakevassa käynnistyy eräänlainen taantumisreaktio. Hän kokee itsensä lapsena ja auttajansa vanhempana, jolla ei ole omia tarpeita ja joka jaksaa kannatella minua loputtomiin.

Ehkä sinun jopa odotetaan ratkaisevan ihmisten pulmia.

Tällainen viisaan auttajan rooli voi aluksi hivellä itsetuntoa. Mutta pitemmän päälle se altistaa myötätuntouupumukseen. On väsyttävää joutua aina antavaksi osapuoleksi. Kuka kuuntelee vuorostaan minua?

Oikein hyvä kuuntelija saattaakin herätä huomaamaan, ettei hänellä ole ystäviä, vaikka ympärillä pyöriikin paljon ihmisiä. Kaverisuhteet ovat muuttuneet auttamissuhteiksi. Eikä niistä enää voimaudu, vaan käy päinvastoin, niistä tulee velvoite ja vaiva.

Ehkä moni suurisydäminen seurakunnan työntekijä löytää itsensä tällaiselta paikalta.

Vastavuoroisuus on arjen työnohjausta

”Kantakaa toistenne kuormia”, apostoli Paavali neuvoi, ja lisäsi painokkaan perustelun: ”Näin te täytätte Kristuksen lain”. Myötätunto on lähes jumalallinen palveluteko. Yksi kantaa toista kuten Kristus meitä ihmisiään.

Mutta palvelevalla myötätunnolla on rajansa. Paavalin kehotus tähtää vastavuoroisuuteen. Myös kuuntelijaa on kuunneltava. Hänen murheitaan ei paranna toisten huolten kuuntelu. On saatava myös itse puhua. Muuten ihminen uupuu. Kansojen apostoli puhui siis eräänlaisesta arjen työnohjauksesta.

Myös kuuntelijaa on kuunneltava.

Toisten kuormiin väsyvä menettää vähitellen ilon ihmissuhteista. Syvällinenkin kuuntelukohtaaminen jättää kylmäksi, koska se jää yksipuoleiseksi.

Herkkäkorvainen kuuntelija tarvitsee kykyä puolustaa itseään. On opittava pois ”toinen ensin” -ajattelusta ja raivattava tilaa myös omille asioille.

Kun myötätuntolihakset menevät kramppiin

Uutisvirta kasvattaa nykyään ihmisten tunnekuormaa aivan toisella tavalla kuin ennen. Eteemme vyörytetään joka päivä valtava määrä ongelmia ja ahdistavia tilanteita, joita mieli sitten joutuu käsittelemään.

Uutisilla on vielä taipumus painottua negatiiviseen, koska se herättää parhaiten kuluttajan huomion. Siksi meille tarjoillaan usein koskettava yksilön näkökulma: kuva näyttää sodasta kärsivän lapsen tai perheensä menettäneen äidin. Näemme siis päivittäin epäinhimillisiä ja kaikin tavoin tavallisuudesta poikkeavia tilanteita.

Tästä seuraa niin sanottu maailmantuska. Ihmisten hätä herättää meissä surua ja sääliä. Mutta emme voi mitenkään auttaa heitä. Aikuinen toki ymmärtää tämän, mutta silti tunnekuorma kasvaa. Maailma alkaa näyttää synkemmältä paikalta kuin mitä se on.

Ihmisten hätä herättää meissä surua ja sääliä.

Uutisvirta pakottaa meidät jatkuvasti käsittelemään raskaita asioita. Vieläpä koko maailman huolia. Kyllä se uuvuttaa. Etenkin, jos puhelin syöttää joka tunti monta uutta uutistapahtumaa.

Viisas syventyykin maailman ongelmiin vain kerran päivässä. Sekin on joskus ahdistavaa. Tv-uutisisten jälkeen haluaisi katsoa hömppää, jotta mieli kevenisi.

Ei siis ihme, jos myötätuntolihakset menevät kramppiin. Mieli kovettuu niin, että toisten hätä ei enää kosketa. Ehkä asenteetkin jyrkistyvät. Jos muualla kärsitään, se on heidän ongelmansa. Ei vaikuta meihin, joten ei kiinnosta.

Näinkin ihmiset suojautuvat maailmantuskalta. Karskin koviksen rinnassa voi sykkiä empaattinen sydän. Mutta hän on kasvattanut sen ympärille kovan suojakerroksen, jotta ei uupuisi toisten hätään.

Tietoisesti valoisia asioita kohti

Kyky myötätuntoon on siis kaksiteräinen miekka. Se tekee meistä jaloja olentoja, mutta toisaalta altistaa haavoittumaan. Siksi erityisen syvästi myötätuntoisten ihmisten on osattava vaalia tätä lahjaansa viisaasti.

Ehkä on mahdotonta välttyä siltä, että maailman hätä satuttaa. Silti vastaanottimen voi välillä sulkea aivan tarkoituksella. En nyt kuuntele toisten tai koko maailman huolia. Suuntaan tietoisuuteni valoisiin asioihin. Täällä kun on myös paljon kukoistavaa, suloista ja kaunista.

Olen tehnyt parhaani ja se on hyvä.

Ja mikä tärkeintä: säästän myötätuntovoimia itseäni varteen. Ajattelen lempeästi omasta elämänkaarestani. Olen tehnyt parhaani ja se on hyvä. Oikein hyvä.