Tanssii yksinäisyyden kanssa

Yksinäisyys koskettaa jokaista jossain elämänvaiheessa, mutta sen muodot ja vaikutukset vaihtelevat paljon. Usein miellämme yksinäisen ihmisen ujoksi, araksi ja syrjäänvetäytyväksi. Yksinäisyys ei kuitenkaan katso ikää eikä asemaa, huomauttaa tietokirjailija, yksinäisyyden tutkija ja Turun yliopiston professori Niina Junttila.

”On vanhakantainen ajatus, että yksinäinen on ujo, köyhä tai vähemmän menestynyt. On iso joukko menestyneitä, taitavia ja ihailtuja mutta yksinäisiä ihmisiä. Yksinäisyyttä kokevat esimerkiksi julkisuuden henkilöt ja yritysjohtajat.”

Tunnetason yksinäisyyttä koetaan myös perheissä ja parisuhteissa.

”Jos ruuhkavuosissa kaikki pyörii lasten ympärillä, oma sosiaalinen elämä vertaisten kesken häipyy”, Junttila kuvailee.

Erityisesti nuorten miesten yksinäisyys on lisääntynyt.

Vaikka usein ollaan huolissaan vanhusten yksinäisyydestä, tuoreet Terve Suomi -kyselytulokset osoittavat, että nuorten aikuisten ja erityisesti 20–39-vuotiaiden miesten yksinäisyys on lisääntynyt. Koronavuodet totuttivat etäilyyn niin opiskeluissa kuin töissä.

”Jäädään yksin kotiin, tilataan Woltista ruokaa, katsotaan leffaa Netflixistä, pelataan eikä mennä kaverien kanssa ulos. On helppoa olla kotona ja ruudun takana.”

Kun yksinolija muuttuu ulkopuoliseksi

”Yksinäisellä on tunne siitä, että hän ei kuulu joukkoon ja on erilainen ja vääränlainen, mikä muuttaa hänen toimintaansa. Ihminen alkaa vetäytyä. Ahdistus, masennus, aggressiivisuus ja riskikäyttäytyminen lisääntyvät. Yksinäisellä on jopa kymmenkertainen riski sairastua ahdistukseen ja masennukseen”, Junttila kertoo.

Pitkittyessään yksinäisyys muuttuu ongelmaksi ja jopa tuhoisaksi: jos siitä ei pääse irti, se sementoituu ihmisen pysyväksi olotilaksi. Häpeä voi johtaa oman yksinäisyyden kieltämiseen tai vähättelyyn. Tunne ulkopuolisuudesta voi johtaa kyynisyyteen, vihamielisyyteen, eristäytymiseen ja terveysongelmiin, pahimmillaan itsetuhoisuuteen tai radikalisoitumiseen.

Entä jos yksinäisyys sementoituu pysyväksi oloksi?

”Yksinäisyys lisääntyy, kun lakkaat tekemästä asioita, joilla pääset eroon yksinäisyydestä. Jos jättäydyt aina yksin ja hylkäät ihmissuhteet, elät täysin elossapitoyhteisön ulkopuolella. Ihminen toimii välillä hassusti: kun kaipaa tulla nähdyksi, taistelee toisia vastaan.”

Ensiaskel tilanteen korjaamiseksi on yksinäisyyden tunnistaminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen. Yksinäisyydestä kannattaa kysyä, jos toinen vetäytyy kuoreensa, vaikuttaa toistuvasti väsyneeltä, surulliselta, ärtyneeltä, vihaiselta tai ylikriittiseltä. Yksinäisyydestä viestii myös haluttomuus puhua sosiaalisista suhteista.

Pidämme kaikin käsin kiinni yksilön oikeuksista

Yksinäisyyteen ajautumisessa osansa on suomalaisella yksilökeskeisyyden arvostuksella ja yksin pärjäämisen ihanteella.

”Me Suomessa vaadimme omia oikeuksiamme ja pidämme niistä tiukasti kiinni. Piti esimerkiksi tehdä laki kännyköiden käytöstä koulussa, ja aiheesta keskustellessa vedotaan yksilön oikeuteen käyttää älylaitettaan. Koulussa on kuitenkin selvästi yhteisön etu, että keskiössä on yhteisöllinen oppiminen eikä kännykän käyttö. Silti vahvoista eduista halutaan pitää kiinni, ikään kuin yksilöllä olisi oikeus olla välittämättä etujensa vaikutuksista yhteisöön”, Niina Junttila kuvailee.

Kun kaipaa tulla nähdyksi, taistelee toisia vastaan.

Junttilan mukaan Suomi on vahvasti yksilön oikeuksien yhteiskunta, jossa määritellään, mitä kukin saa tehdä tai mitä ei tarvitse tehdä.

”Olemme ylpeitä siitä, että eka-tokaluokkalaiset lapsemme pärjäävät yksin kotona. Ja siitä, että olemme taloudellisesti riippumattomia muista. Emme tarvitse muita ihmisiä asumaan kanssamme, elättämään meitä tai omaksi elätettäväksemme.”

Jokainen tarvitsee lauman

Tutkija Junttila tuntee yksinäisyyden monet kasvot ja muistuttaa, että ihmisellä on tarve kuulua laumaan.

”Hengissä pysyy yksinkin, eläminen on eri asia. Elämiseen ihminen tarvitsee merkityksellisyyttä ja sosiaalisia suhteita.”

Suomalainen yksilökeskeisyys näkyy myös turvallisuuskysymyksissä ja yhteiskunnallisessa varautumisessa.

”Olemme pohtineet selviytymiskykyä yksilön ja viranomaisten varautumisen kannalta, mutta yhteisöjen näkökulma puuttuu. Jos ison kerrostalon pienistä asunnoista 50 ihmistä ahdetaan samaan pommisuojaan, selviytymiskykyä ei lisää jokaisen oma retkikeitin tai paristoradio vaan tunteminen ja taitojen tunnistaminen. Tarvitsemme enemmän ohjeita yhteisössä elämiseen.”

Elossapitoyhteisö on riippuvaisten lauma

Niina Junttila on ollut perustamassa kansallista Osallistujien Suomi -ohjelmaa ja toimii sen koordinaattorina eduskunnan kokoamassa asiantuntijaryhmässä. Suomea skannataankin nyt elossapitoyhteisöjen näkökulmasta, jotta yksinäisyys vähenisi ja osallisuus vankkenisi.

Elossapitoyhteisö on ryhmä ihmisiä, joilla sama päämäärä, keskenään erilaista osaamista sekä kokemus siitä, että kukin yksilö voi olla yhteisölle hyödyksi ja yhteisö hyödyttää jokaista yksilöä.

Hengissä pysyy yksinkin, eläminen on eri asia.

Elossapitoyhteisö kannattelee ja antaa tilaa jäsentensä erilaisille vahvuuksille.

”Turvallisuus rakentuu ihmisistä. Jokaisen ei pidä selviytyä yksin.”

Yhteisö tukee nuoria voimaan paremmin ja antaa vanhuksille olennaisen roolin eikä syrjäytä heitä keskelle ei mitään.

”Muutos yhteisölliseen suuntaan on tosi tärkeä, mutta se on tosi vaikea. Meillä on vahva ajatus, että ihminen on parhaimmillaan, kun on riippumaton muista, mutta ihmisen luonteeseen kuuluu riippuvaisuus toisista. Voimme paremmin, kun meillä on toisemme. ”

Myös seurakunnat voivat olla elossapitoyhteisöjä: laumoja ja paikkoja osallistua ja kohdata muita.

”Seurakunnassa osallistumisen kynnys on matala esimerkiksi yhteisöruokailuissa ja ryhmissä, jotka tekevät asioita yhdessä. Perinteisesti rippikoulut ovat nuorille tärkeää yhteisöllisyyttä, ja tutkimuksen mukaan etenkin poikien tunnetason yksinäisyys väheni rippikoulussa ja sen jälkeen. Kaikenlainen vapaaehtoistyö vähentää myös vapaaehtoisen omaa yksinäisyyttä.”