Sukututkimus on suosiotaan kasvattava harrastus, joka koukuttaa
Kesäaikaan monet suomalaiset viettävät erilaisia sukujuhlia, joissa tavataan ukkeja, mummeja, serkkuja ja kaukaisempia sukulaisia. Muistellaan menneitä ja katsellaan ehkä perhepotrettejakin.
Lomareissujen yhteydessä tulee kenties pistäydyttyä myös lapsuuden paikkakunnilla ja niiden hautausmailla, joissa edesmenneet sukupolvet lepäävät. Vanhoja hautakiviä katsellessa herää herkästi uteliaisuus oman suvun henkilöitä ja heidän vaiheitaan kohtaan.
Nämä kokemukset ovat omiaan inspiroimaan ihmisiä sukututkimuksen pariin. Halutaan tietää enemmän siitä, kuka minä olen, mistä tulen ja millaisia sukulaisuussuhteita historiani pitää sisällään.
Löytyisikö aatelisverta tai julkkiksia?
Savon Sukututkimusharrastajat ry:n hallituksen jäsen ja pitkäaikainen aktiivi Reetta Väänänen on ilolla pannut merkille lisääntyneen kiinnostuksen sukutukimusta kohtaan.
”Ihmiset haluavat tietää juurensa. Ne alkavat kiinnostaa erityisesti keski-iässä. Aika moni ryhtyy tutkimaan sukuansa noin 40–50-vuotiaana, mutta viime aikoina myös nuoremmat ovat innostuneet sukututkimuksesta.”
Väänänen itse on perehtynyt oman sukunsa vaiheisiin jo 60-luvun alusta lähtien.
”Kimmokkeena toimi isäni 50-vuotislahjakseen saama sukutaulu.”
Jokainen tutkimusta aloitteleva pohtii enemmän tai vähemmän tosissaan, josko suvusta löytyisi aatelisverta, julkkiksia tai muuten vain jännittävän elämäntarinan omaavia ihmisiä.
”Aatelisia löytyy enemmän etelä-suomalaisista suvuista, täällä Savossa niitä ei niinkään ole tullut vastaan”, Väänänen paljastaa.
Ihmiset haluavat tietää juurensa.
Entä onko Väänäsen omissa tutkimuksissa löytynyt yllätysnimiä?
”Hiljattain kävi ilmi, että olen sukua muun muassa jääkiekkovalmentaja Jukka Jaloselle, Duudsoneista tutuksi tulleelle Jukka Hildénille ja kansanedustaja Hjallis Harkimolle.”
”Sukututkimus on siitä jännää, ettei se koskaan tule valmiiksi. Aina löytyy uutta tutkittavaa ja se tekee hommasta aika koukuttavaa.”
Alan yhdistyksessä pääsee alkuun sukututkimuksen tekemisessä
Väänänen uskoo, että yksi syy sukututkimuksen suosion kasvuun on materiaalien löytyminen digitaalisessa muodossa. Muun muassa suurin osa kirkonkirjoista löytyy nykyään digitoituina aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.
”Se on helpottanut kovasti tietojen saamista verrattuna siihen aikaan, kun kaikki vielä piti selvittää papereista. Silti tiedot kannattaa tarkistaa mahdollisuuksien mukaan alkuperäislähteistä.”
Nykyään sukupuiden laatimisten tukena käytetään paljon myös dna-tutkimusta. Toimijoita on useampia, mutta Väänäsen mukaan esimerkiksi FamilyTreeDNA-palvelu on osoittautunut toimivaksi ja luotettavaksi.
”Jos syöttää tietonsa dna-palveluun, voi sukulaisuussuhteita löytyä ympäri maailmaa.”
Moni asiasta kiinnostunut varmasti miettii, kuinka päästä alkuun oman sukupuunsa selvittelyssä.
”Alan yhdistyksiin kannattaa olla yhteydessä, jos sellaisia lähitienoilta löytyy. Esimerkiksi meillä Savon Sukututkimusharrastajissa järjestetään sukututkimuksen opetusta kaikille halukkaille.”
Sukulaisuussuhteita voi löytyä ympäri maailmaa.
Väänänen huomauttaa, että koronan takia yhdistyksen opetus- ja muu toiminta on ollut tauolla.
”Meidän piti myös saada kirjaston juuri avautuneeseen Kanttiin sukututkimukselle uusi oma huone sukututkijoiden käyttöön. Sellaista emme kuitenkaan saaneet, vaan uusi tila on ahtaampi ja epäkäytännöllisempi kuin entinen. Tästä olemme olleet pahoillamme.”
Tutkimus vaatii aikaa ja salapoliisin taitojakin
Väänänen painottaa, että sukututkimus ei ole kärsimättömän ihmisen harrastus.
”Aikaahan tämä vaatii ja vähän semmoista salapoliisin luonnetta. Välillä vastaan saattaa tulla kinkkisempiä paikkoja.”
Esimerkiksi alle sata vuotta vanhoja kirkonkirjoja pääsee tutkimaan vain tutkimusluvalla, joka haetaan käyttölupamenettelyllä.
”Yhteen aikaan oli yleistä, että kun vävy tuli taloon, hän otti vaimonsa sukunimen. Tämä kannattaa pitää mielessä, sillä se hämää monia tutkimuksen harrastajia.”
”Niin ikään on syytä olla tarkkana 1900-luvun alkupuolen sukunimien suhteen, tuolloinhan oli meneillään varsinainen nimien suomalaistamisbuumi. Kymmenet tuhannet ihmiset vaihtoivat vierasperäisen sukunimensä suomalaisemmaksi.”
Väänäsen mukaan sukututkijalle on etua myös kielitaidosta. Muun muassa kirkonarkistojen asiakirjat olivat 1800-luvun loppupuolelle saakka kirjoitettu pääasiassa ruotsiksi.
”Itse opiskelin aikoinani venäjää ja siitä on ollut hyötyä Karjalan alueen vanhoja kirkonkirjoja tulkitessa.”
”Jotkut dokumentit on kirjoitettu vanhaksi suomeksi ja sitä voi olla hyvin vaikea tulkita.”
Hyviä lähteitä
- Suomalaisen sukututkimuksen keskeisimpiä lähteitä ovat kirkonkirjat, joiden avulla tutkimus voidaan yleensä ulottaa 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Suurin osa seurakuntien kirkonkirjoista on digitoitu niiden alusta 1860-luvulle ja suhteellisen kattavasti aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Yli sata vuotta vanhoja digitoituja kirkonkirjoja pääsee tutkimaan Kansallisarkiston Digitaaliarkiston ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) Digiarkiston kautta.
- Kirkonkirjojen tutkimuksessa sukututkijan keskeisin apuväline on HisKi-tietokanta sekä luovutettujen alueiden osalta Karjala-tietokanta eli KATIHA.
- Kirkonkirjojen ohella sukututkimuksen peruslähteisiin kuuluvat henkikirjat sekä erilaiset veroluettelot. Henkikirjojen ja vanhempien tiliasiakirjojen avulla sukututkimuksessa voidaan päästä jopa 1500-luvulla eläneisiin henkilöihin.