Saavutukset eivät merkitse mitään, vaan se onko ihminen kokenut rakkautta, sanoo hautausmaapappi Kai Sadinmaa
Maine ja kunnia rapistuvat elämän realiteettien edessä. Tietokirjailija ja pappi Kai Sadinmaa kuljettaa ikuisuuden tietä.
Talvinen aamu Kuopion Isolla hautausmaalla. Harmaasta raskas taivas roikkuu matalalla ja kosteus tiivistyy pisaroiksi graniittisten kivien pinnalle.
Kai Sadinmaan ikuisuuden tie oli helsinkiläisen Malmin hautausmaan pääkäytävä, jota pitkin hautajaissaatot kulkevat kappelilta kohti jättimäisen hautausmaan syvyyksiä. Sadinmaa taittoi matkaa paahtavassa kuumuudessa, keskellä kauneinta kesää, minun matkaani saattelee tihkusade ja sielua kalvava harmaus. Sadinmaan matkasta syntyi Kuolleiden kirja eli hiljattain julkaistu tietokirja historiasta ja elämästä.
Hautausmaa opetti kaiken elämästä, rakkaudenkaipuusta ja puista
Kai Sadinmaa kuvaa teoksessaan, kuinka hän käveli Suomen suurimman hautausmaan halki ja oppi kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista.
Kirjan kansitekstissä Sadinmaa pohtii, auttaisiko kesä hautuumaalla elämään viisaammin ja iloitsemaan enemmän elämästä ja lopulta kuolemaan hyvin? Opettaisivatko hautojen ihmiset omilla tarinoillaan jättämään kaiken turhan pois, keskittymään oleelliseen, rakastamaan ja kunnioittamaan syvemmin elämää, eläimiä, ihmisiä, koko luomakuntaa ja tuntemaan myötätuntoa kaikkea kohtaan.
”Kohtasin monia suuria tähtiä, jotka olivat pudonneet korkealta. Ainoa asia, joka lopulta merkitsee, eivät ole mitkään saavutukset, vaan se, onko ihminen kokenut rakkautta, tullut rakastetuksi ja saanut rakastaa.
Nimet hautakivessä muistuttavat elämän ainutkertaisuudesta
Huttunen, Heiskanen, Mäki, Cajander, Anttila. Sora rahisee jalkojeni alla vaihtuen välillä talviuntaan uinuvan nurmen pehmoisuuteen. Haalistuneet nimet hautakivissä, sammuneet kynttilät ja haudalle tuodut hopeavillakot muistuttavat ainutkertaisesta elämästä: rakkauksista, vanhemmuudesta, työurasta, puutarhanhoidosta.
Sadinmaa tiivistää hautausmaan olennaisuuden sanomalla, että elämä on ääntä ja vimmaa ja lopussa vain hautausmaan hiljaisuus ja nimi kivessä.
”Hautausmaat ovat tärkeitä muistamisen paikkoja. Ortodoksit ovat käyttäneet puisia ristejä haudoilla. Niin kauan kuin risti säilyy, niin kauan ihmisen muisto säilyy, joitain kymmeniä vuosia. Kaunis ajatus, vaikka itse toivoisin että muistot ja hautamuistomerkit säilyisivät pitempään. Joka tapauksessa ihmisen muisto, eikä pelkästään muisto, vaan ihminen, hänen sielunsa säilyy Jumalassa ikuisesti.”
Maine ja kunnia rapistuvat realiteettien edessä
Tauno Palo, Ansa Ikonen, Armi Aavikko, Tabe Slior, Mosse ja monet muut suomalaisen populaarikulttuurin hahmot lepäävät ikiunta Malmin hautausmaalla. Kai Sadinmaa kuvaa kirjassaan, kuinka maine ja kunnia rapistuvat elämän realiteettien edessä. Toinen kantaa alati jäytäviä arpia sotalapsiajoistaan, toinen hakee lohtua ja unohdusta kuningas alkoholista.
”Tunnetut suomalaiset ovat meidän yhteistä omaisuutta, joiden kohtaloiden kautta voimme pohtia elämän suuria kysymyksiä. Monen elämä on ollut traagista. Pohdin kirjassani erityisesti sitä, kuinka he ovat selvinneet, kun ura on lähtenyt alamäkeen. Monet eivät selvinneet.”
Hautausmaalla lepää pitkä rivi miehiä, jotka antoivat henkensä vapauden vuoksi
Niin Malmin hautausmaalla kuin Kuopiossakin lepäävät sydäntä raastavan pitkät rivit nuoria poikia ja miehiä, jotka antoivat henkensä sodassa vapauden puolesta. Sukunimien perusteella voi päätellä, että samaan perheeseen on sattunut kohtuuttoman suuri vapauden tavoittelun taakka.
Kirkon ei tule pyytää anteeksi.
Kai Sadinmaa
Kai Sadinmaa kirjoittaa fanaattisten idealistien, kuten Aarne Selinheimon ja Arndt Juho Pekurisen tarinaa. Selinheimo oli 1920-luvulla vaikuttanut antimilitaristi ja rauhanliikkeen aktivisti, Juho Pekurinen aseistakieltäytyjä ja pasifisti.
”Sisällissodan arvet ovat vielä olemassa. Kohdattuani hautausmaalla punakaartilaisten jälkeläisiä, tunsin häpeää valkoisten puolelle asettuneet kirkon puolesta. En kuitenkaan ajattele, että kirkon tulisi pyytää anteeksi. Se tuntuisi liian teennäiseltä, koska me emme ole ollut noihin tapahtumiin osallisia. Historiallisten vääryyksien anteeksipyynnössä ei ole mitään järkeä, mutta muistamisessa ja asioiden esillä pitämisessä sen sijaan on paljonkin. Ettemme unohtaisi.”
Ylösnousemus ei ole ihme
Auttoiko kesä hautausmaalla elämään viisaammin, olemaan läsnä, iloitsemaan elämästä ja kuolemaan hyvin?
”Opin sen, että olemme kaikki osa ’Jumalan ruumista’, jossa lukemattomat ihmiskohtalot yhtyvät, tavallisesta kadun tallaajasta suurmiehiin ja -naisiin. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme, eikä vain ihmiset vaan kasvit, eläimet ja kivet, pienimmistä organismeista, mikrobeista ja atomeista aurinkokuntiin, koko maailmankaikkeuteen. Mikään ei ole ulkopuolella vaan olemme kaikki osa valtavaa kosmosta, niin elämässä kuin kuolemassa. Ylösnousemus ei ole ihme vaan luonnollinen tapahtuma. Puut ja kasvit osoittavat sen meille. Ne kuolevat syksyisin ja heräävät eloon keväisin. Meille käy samalla tavalla. Kuolemme ja nousemme ylös.”
Sormeni alkavat jo olla kohmeessa ohuiden lapasten sisällä, mutta vielä on kaarrettava yhden merkittävän naisen haudan kautta. Vaatimattoman komea, koruttoman kaunis – sellainen kivi kuin oli nainenkin, Minna Canth siis. Jos jonkin hänen sitaateistaan toivoisi kaikuvan kauas vielä kuluvan juhlavuoden jälkeenkin, se olisi ehdottomasti tämä: Hyvän laiminlyöminen on yhtä vaarallista kuin pahan vastustamisen puute.