Saara Holopainen on kouliintunut kriisien kautta lapsistaan ylpeäksi äidiksi
Saara Holopainen ja hänen kuusi lastaan ovat tiiviisti yhteen hitsautunut porukka. Perheessä tärkeä paikkansa on myös Saaran omalla äidillä.
Siilinjärvellä asuvalla Saara Holopaisella on meneillään työntäyteinen kevät, sillä lähihoitajaopinnot olisi tarkoitus saada pakettiin ennen kesää.
”Sen jälkeen voikin sitten taas vapaammin miettiä esimerkiksi harrastuksia tai seurakunnan toimintoihin osallistumista. Kirkkokuoro kiinnostaisi kovasti”, musikaalinen Saara pohtii.
Kuuden lapsen äidillä on vuosien ajan ollut aikamoista haipakkaa myös kotona, sillä hän on ollut pitkään suuren katraansa yksinhuoltaja. Nyt lapsista enää kaksi nuorinta asuu Saaran kanssa.
”Muut lapseni ovat muuttaneet Helsinkiin, mutta välimatkasta huolimatta yhteytemme on tiivis. Viestittelemme ja juttelemme usein.”
Iso perhe oli haave lapsesta saakka
Saara on itse ainoa lapsi ja varttui isovanhempiensa hoteissa. Hänen äitinsä oli kuitenkin tiiviisti kuvioissa mukana.
”Kavereillani oli sisaruksia ja viihdyin perheissä. Ajattelin jo joskus nuorena, että haluaisin kuusi lasta. En tiedä, mistä tuo tarkka määrä oikein tuli”, Saara nauraa.
Ensimmäisen lapsen syntyessä Saara puolisoineen asui Brysselissä.
”Se oli aika rankkaa aikaa, sillä minulla ei ollut siellä sukua eikä ystäviä tukena. Olin nuori, kypsymätön ja keskeneräinen.”
Bryssel ei myöskään paikkana ollut ihanteellinen lapsiperheelle.
Isaac joutui olemaan vähän sellainen äidin harjoituskappale.
”Kaupunki oli iso ja saasteinen. Siellä ei ollut sellaista kulttuuria, että lasten kanssa ulkoillaan missään. Esimerkiksi rattaiden kanssa liikkuminen oli tosi hankalaa.”
Holopainen yritti vähän aikaa työskennellä Brysselissä ja pieni Isaac-poika laitettiin päiväkotiin.
”Ei siitä mitään tullut. Isaac oli jatkuvasti kipeänä ja minä olin hänen kanssaan kahdestaan kotona, kun mieheni teki pitkiä työpäiviä. Koin oloni väsyneeksi, yksinäiseksi ja avuttomaksi.”
”Olenkin joskus sanonut, että Isaac joutui olemaan vähän sellainen äidin harjoituskappale.”
Kriisit ravistelivat perhedynamiikkaa
Belgiassa vierähti neljä vuotta. Saara odotti toista lastaan, kun perhe teki päätöksen Suomeen muutosta.
”Halusimme lapsille turvallisemman kasvuympäristön.”
Suomessa perheen pääluku kasvoi tasaisen varmasti ja Saaran nuoruuden haave tuli todeksi.
”Vaikka halusin ison perheen ja jokainen lapsi on ollut toiveiden täyttymys, on uuden vauvan syntymä aina myös eräänlainen kriisi. Siinä perheen sisäinen dynamiikka joka kerta muuttuu.”
Kriisejä on riittänyt lasten syntymien jälkeenkin – suurimpina sellaisina avioero ja irtaantuminen vanhoillislestadiolaisesta taustasta.
Elämämme oli ollut hyvin yhteisöllistä.
”Erosin miehestäni, kun nuorin lapsemme oli 2-vuotias. Onneksi äitini oli suurena apuna lasten kanssa. En tiedä, missä olisin tällä hetkellä ilman häntä”, Saara kiittelee.
”Äitini on ollut kiinteä osa perhettämme, olemme välillä asuneetkin yhdessä. On ihanaa, kun lapset ovat sanoneet, että heillä on kaksi äitiä – minä ja mummo.”
Irtaantuminen lestadiolaisuudesta ravisteli koko perhettä.
”En enää kokenut omakseni sellaista uskoa, jota yhteisö tarjosi. Irtaantumisen jälkeen en pitkään aikaan halunnut edes ajatella Jumalaa tai rukoilemista.”
”Elämämme oli ollut hyvin yhteisöllistä. Lapset kävivät pyhäkoulussa, vierailimme perhekunnittain toistemme luona ja Suviseurat kuuluivat aina kesän ohjelmaan. Lapset pelkäsivät, että he menettävät kaiken tuon.”
Rakkaus säilyy, vaikka lapset lähtevät maailmalle
Vähitellen Saara löysi tasapainon ja oman tapansa uskoa. Tänä päivänä usko on hänelle voimavara, joka antaa luottamusta elämään.
”En ole katkera lestadiolaisesta menneisyydestäni. Minulla on edelleen paljon rakkaita ystäviä liikkeen piirissä, eikä kukaan ole kääntänyt minulle selkäänsä.”
Juuri nyt kaikki on hyvin. Saara seuraa äidin ylpeydellä, kuinka lapset yksi toisensa jälkeen löytävät paikkansa maailmassa. Perheen lapsista Isaac ja Max (artistinimeltään Sexmane) ovat niittäneet mainetta rap-artisteina ja myös kaksi nuorinta, Robin ja Adi, tekevät kovaa vauhtia omaa musiikkia.
Hienoa, että lapset pääsevät siivilleen.
Pelottaako ajatus tyhjenevästä pesästä suuren perheen vilskeeseen tottunutta Saaraa?
”Pieniä haikeuden tunteita toki välillä pilkahtaa. Silti yritän pikemminkin ajatella, miten hienoa se on, että lapset pääsevät siivilleen ja saavat toteuttaa omia unelmiaan.”
”Eiväthän he häviä minun elämästäni minnekään. Rakkaus, ystävyys ja vanhemmuus säilyvät aina – olipa välimatka miten pitkä tahansa.”
Ja toiveissa on, että mahdollisesti äitienpäivänä ollaan taas koolla isommalla porukalla.
”Olemme yleensä viettäneet äitienpäivää minun äitini luona. Sinne kokoontuvat kaikki, jotka vain suinkin pääsevät.”