Periytyykö usko perheessä?
Viime vuosikymmeninä suomalaisten uskonnollisuus on muuttunut merkittävästi. Olennaista on, mitä perheissä tapahtuu.
Vuoden 2010 jälkeen uskonnollisuudesta on etäännytty voimakkaammin kuin vielä 1990-luvulla ajateltiin.
”Perhe on ainut merkittävä katsomuksen merkityksen selittäjä koko elämän ajalta”, sanoo professori Kati Tervo-Niemelä Itä-Suomen yliopistosta.
Tervo-Niemelä ryhmineen tutkii katsomuksen ja arvojen siirtymistä sukupolvelta toiselle kansainvälisessä hankkeessa, johon on osallistunut uskonnolliselta taustaltaan erilaisia perheitä Suomesta, Italiasta, Saksasta, Unkarista ja Kanadasta. Kyselytutkimukseen vastasi 1 500 suomalaista ja perhehaastatteluihin 61 suomalaista 17 eri perheestä. Kaiken kaikkiaan tutkimukseen osallistui 8 400 haastateltua.
Katsomuksen siirtymisten ydintekijöitä tutkijat löysivät neljä.
Puhumisella ja turvalla annetaan tilaa valita
Ensinnäkin katsomuksen siirtymiseen vaikuttaa avoin puhuminen vastakohtanaan vaikeneminen.
”Vaikka käydään kirkossa, uskonnosta ei välttämättä perheessä puhuta. Suomalaisille ja etenkin suomalaisille miehille uskonto on yksityisasia. Moni ei edes tiedä, onko uskonnollisuus perheessä tärkeää. Isoisien uskonnollisuus on niin vaiettua, että siitä ei yksinkertaisesti tiedetä mitään.”
Uskon asioista puhuminen onkin vanhemmille vaikeampaa kuin nuorille.
”Isovanhemmille uskonto on tabu ja pyhä. Vaikeneminen on pyhäksi tekemistä.”
Isien usko on niin vaiettua, että siitä ei tiedetä mitään.
”Suomalaiset ovat taipuvaisia korostamaan, että perheellä ei ole katsomuksen kannalta merkitystä vaan uskonto on oma asia.”
Tätä tukee myös toinen katsomuksen siirtymiseen vaikuttava tekijä: perheen ihmissuhteiden turvallisuus ja läheisyys.
”Suomessa ollaan etäisempiä kuin muissa maissa. Suomalaiset eivät puhu, ja perheen ihmissuhteet ovat etäisiä. Meillä on yksityisyyttä ihannoiva kulttuuri: nuoret itsenäistyvät varhain, ei ole vahvaa sukupolvien yhteyttä.”
”Turvattomuus ja etäisyys näkyvät myös uskonnollisissa yhteisöissä. Aineistossamme on paljon puhetta helvetillä pelottelusta ja maailmanlopun saarnoista, mitä ihmiset juoksevat karkuun ja mikä aiheuttaa traumoja. Turvattomuus näkyy myös kuolemanpelkona.”
On tärkeää, että sanat ja teot ovat eivät ole ristiriidassa.
Kun kodissa on lämpöä ja avoimuutta, vanhemmat tuovat arvoja esille ja antavat tilaa yksilön valinnoille painostamisen sijaan.
”On tärkeää, että sanat ja teot ovat johdonmukaisia eivätkä ristiriidassa.”
Toisaalta perheen erilaiset katsomukset ja esimerkiksi yhteisöstä eroaminen voivat myös luoda pakotettua hiljaisuutta.
”Osa perheistä eivät voineet tulla samaan haastattelupöytään, koska oli niin paljon ristiriitoja, puhumattomuutta ja ylisukupolvisiakin traumoja”, Tervo-Niemelä sanoo ja viittaa mm. uskonnollisesta yhteisöstä erottamiseen tai perheen sisäisen väkivallan ja ulkoisen hyvän käytöksen ristiriitaan.
Rakenteet kantavat, kokemukset sitouttavat
Puhuminen, turvallisuus ja läheisyys ovat merkittäviä katsomuksen jatkuvuudelle. Näitä lähelle tulee uskonnollinen joustavuus: salliiko vanhempi sukupolvi sen, että seuraavilla on erilainen tapa uskoa, vai odotetaanko juuri samanlaista tapaa?
”Perheissä, joissa uskonnollisuus on siirtynyt, oli sallittu, että seuraava sukupolvi siirtyy toiseen uskonnolliseen liikkeeseen. Tällöin perhe hyväksyy erilaisen hengellisyyden ja saattaa jopa etsiä nuorille sopivaa yhteisöä.”
”On tärkeää, että nuorille tyypilliselle etääntymiselle annettaisiin tilaa, koska ankaruus varmistaa etääntymisen. Salliminen sallii myös palata takaisin.”
Salliiko vanhempi sukupolvi nuorempien erilaisen tavan uskoa?
Neljäntenä uskonnollisuuden periytymiseen vaikuttavat rakenteet ja sisältö.
”Uskonto tarvitsee pysyviä rakenteita ja merkityksellistä sisältöä. Rakenteet pysyvät, kun yksilön oma kokemus horjuu. Yhteisöön voi kuulua, vaikka ei tänään tuntuisi hyvältä. Jos uskonto olisi koko ajan oman tunnetilan varassa, jatkuvuus on todella heikkoa. Rakenteet taas naulaavat uskonnon perheeseen niihinkin kohtiin, jossa ollaan etäännytty.”
Rituaalit ja tottumukset kantavat: iltarukous, joulukirkko, ristiäiset ja muut uskonnolliset perhejuhlat, rippikoulu ja kouluissa uskonnonopetus. Suomessa nämä rakennetekijät ovat tutkijan mukaan olleet vankkoja.
Jos uskonto olisi koko ajan oman tunnetilan varassa, jatkuvuus olisi todella heikkoa.
”Rippikoulu näyttää säilyvän perheissä tärkeänä, vaikka perheen uskonnollisuus ei olisi vahvaa. Meillä rippikoululla on iso merkitys muihin maihin verrattuna, ja siihen osallistuu myös uskonnottomien perheiden lapsia.”
”Pelkät rakenteet eivät kuitenkaan riitä. Katsomuksella on oltava henkilökohtaista merkitystä, tunnekokemuksia tai kehollisia kokemuksia – jotain, mikä tuntuu.”
Tervo-Niemelän mukaan vanhemmille sukupolville hyvä käytös oli kristillisyyttä, nuoremmille tärkeää on kokemus.
”Tärkeitä ovat erilaiset uskoon tulemisen kokemukset, henkilökohtaisesti merkittävät kohtaamiset, eivät vain aivojen tasolla tapahtuvat. Jos kokemuksellisuus puuttuu, ollaan kulttuurikristittyjä.”
Pitääkö uskonto panna piiloon vai ottaa osaksi elämää?
Kumpi sitten siirtyy helpommin: uskonnollisuus vai uskonnottomuus?
”Tutkimuksemme mukaan uskonnottomat onnistuvat paremmin katsomuksensa siirrossa kuin uskonnolliset, keskimäärin kaksi kertaa paremmin. Uskonnottomuutta ihannoidaan.”
Tällä hetkellä Suomessa erityisesti naiset ja tytöt erkaantuvat kristillisyydestä ja henkisyydestä, nuoret miehet taas lähentyvät. Samaan aikaan myös vahvasti uskonnottomilla on vaikeuksia siirtää katsomustaan eteenpäin.
Kati Tervo-Niemelän mukaan tavoilla on taipumus säilyä puhetta paremmin, mikä on haaste nimenomaan sanaan perustuvassa luterilaisessa kirkossa.
Uskonto näyttäytyy ensisijaisesti voimavarana.
”Meillä on vallalla tietty ’uskonnottomuus tekee hyvää’ -eetos ja ajatus siitä, että uskonto pitää piilottaa. Tämän tutkimuksen valossa asia on juuri päinvastoin. Uskonto näyttäytyy ensisijaisesti voimavarana: uskonnollisissa perheissä suhteet ovat keskimäärin läheisempiä, ja lapsuus on koettu turvallisempana.”
”Jos seurakunnat eivät voi tehdä yhteistyötä koulujen kanssa, viedään pois lapsilta ja nuorilta mahdollisia tukielementtejä. Kun nuorilla menee muutenkin heikosti, ei pitäisi kieltää läheisten ja lämpimien aikuisten läsnäoloa. Sulkemisen ja vaikeuttamisen sijaan pitäisi olla monikulttuurisella tavalla avaamassa yhteyksiä. Läsnäololla voisi olla hyvinvointia tukeva merkitys siinä missä rippikoulullakin tutkimusten mukaan on.”