Luottamus Jumalaan on kantanut tuusniemeläistä Irmi Solloa läpi elämän
Virsivirtuoosi ja aktiivinen seurakuntalainen suhtautuu levollisesti elämään – ja myös kuolemaan. Hänen mottonsa kuuluu: ”ee tässä oo mittään hättää”.
Joulu kuljettaa Irmi Sollon ajatukset lapsuudenjouluihin. ”Linnut saivat lyhteen, ulko-ovi havukranssin. Joulukuusi koristeltiin talikynttilöillä ja äidin tekemillä olkitähdillä. Tuvan laipiosta roikkui himmeli. Pöydällä oli isän tekemä Tuomaan risti.”
”Ulkosaunaan kuljettiin peräkanaa kynttilänvalossa. Polun varrella hiilisilmäinen, porkkananenäinen lumiukko tervehti luuta kädessään.”
”Päivällinen alkoi jouluevankeliumin lukemisella. Pian joulupukin kellot alkoivat kilistä. Tupaan astui partaniekkainen ukko turkki nurin ja karvahattu päässä. Pärevasusta ojennetuista paketeista tuli villasukat, rukkaset, mekkokangasta tai äidin tekemä nukke.”
”Jouluaamun kirkkomatkalle lähdettiin aamukuudelta heti lypsyn jälkeen. Talja lämmitti hevosen laitareessä istuvia matkalaisia.”
”Tuusniemen kirkko lämpesi kamiinalla ja seurakunta veisasi kynttilän valossa. Sähköistä ei ollut tietoakaan. Kotimatkalla pysähdyimme sukulaisten luona joulupäivän aterialla”, muistelee Irmi Sollo.
Ne ei tiijä, ja ne ei usko puoliakkaan!
Irmi ajattelee, että kaikki nykyajan nuoret eivät osaa kuvitellakaan entisajan elämänmenoa. Irmi asui lapsuutensa Tuusniemen Liukonpellossa. Äiti hoiti maatalon työt, isä oli töissä Paakkilan konepajalla.
”Äiti olisi halunnut minusta Liisan, mutta isä piti päänsä. Nimi oli tullut isää vastaan Kaunis Karjala -kirjassa”, taustoittaa Irmi harvinaista nimeään.
Viiden kilometrin matka kansakouluun taittui jalkaisin tai suksilla, joskus isän hevoskyydillä. Kovilla pakkasilla Irmi yöpyi koulun lähellä asuvan tuttavaperheen luona.
Irmi tottui jo pienestä pitäen maatalon töihin, joita riitti loputtomiin – karjanhoitoa, heinäntekoa, vedenkantoa, tuvan lämmitystä ja siivousta. Mieleen on painunut lähtemättömästi se, kuinka hameen helmat olivat talvella umpijäässä hänen huuhtoessaan pyykkejä avannossa.
Kaupassa käytiin kerran kuussa
Omavaraistaloudessa syötiin pihan kasvimaan antimia ja metsän marjoja. Uunissa paistetun leivän päälle sipaistiin itsekirnuttu voi. Kaupassa käytiin kerran kuussa kuivatarvikkeita hakemassa.
Iltapuhteina äiti kehräsi rukilla villalankaa ja neuloi pitkiä sukkia. Irmi ompeli nenäliinoja ja lakanoiden pitsejä.
”Sitä piti joutua joka paekkaan, eekä joutanna lonimmaan”. Irmin lausahdus kuvastaa työntäyteisiä lapsuuden ja nuoruuden vuosia, mutta samalla muistoissa kuultaa kiitollisuus. Kaikesta on selvitty.
Sunnuntai oli perheen lepopäivä. Silloin tuli jumalanpalvelus radiosta ja sen aikana piti istua penkillä hiljaa. Isä tykkäsi veisata virsiä ja samalla ne tulivat Irmille tutuiksi. Myös naapurin vanha rouva opetti virsiä.
Kinkereilläkin veisattiin. Sieltä Irmi muistaa saaneensa ensimmäisen ikioman virsikirjan papilta lukupalkaksi.
Irmi kävi rippikoulun opetuksen yksityisesti, mutta tuli konfirmoiduksi yhdessä ikäistensä nuorten kanssa Tuusniemen kirkossa. Messun jälkeen pastori vei koko porukan pappilaan juhlakahveille.
”Uskon Jumalaan ja siksi minulla on turvallinen olo”
Luottamus Jumalaan on kantanut Irmiä läpi elämän. Ikääntynyt Anna-äiti muistutti lapsiaan vielä kerran ennen kuolemaansa: ”Älkää jättäkö kirkkoanne.” Tuota neuvoa Irmi on noudattanut tarkasti.
Seurakuntayhteys on hänelle hyvin merkityksellinen. Viihtyisästä rivitalokodista on hyvä lähteä sunnuntaisin messuun ja viikon varrella seurakunnan eri tilaisuuksiin. Sosiaalinen ja hyväntuulinen Irmi on vakiokävijä lähetyspiirissä, eläkeläisten virkistyspäivässä, kristillisten eläkeläisten kerhossa ja seuroissa. Myös musiikkitilaisuudet ja konsertit kiinnostavat. Digiloikkakin tuli tehtyä alkusyksystä: Irmi katsoi uuden kirkkoherran, Juha Määtän, virkaan siunaamisen tabletilta yhdessä avohuollon ohjaaja Ritva Hiekkalan kanssa.
Virsitaituri kannustaa kaikkia veisaamaan
Jo lapsuudesta tutut virret ja hengellinen musiikki ovat lähellä Irmin sydäntä. Hänen virsituntemuksensa on tullut Tuusniemen kanttoreillekin tutuksi. He kannustivat Irmiä tavoittelemaan Suomen Kirkkomusiikkiliiton myöntämiä virsimerkkejä.
Kultaiseen virsimerkkiin vaaditaan 100 virren tunteminen
Irmi suoritti hopeisen virsimerkin vuonna 2011 ja kultaisen virsimerkin vuonna 2014. Kultaiseen virsimerkkiin vaaditaan 100 virren tunteminen ja kokeeseen valitut virret on osattava laulaa ilman säestystä. Irmi kannustaa kaikkia lapsia ja aikuisia opettelemaan virsiä.
Molempia virsimerkkejä juhlistettiin kakkukahvein. Pyöreitä vuosia on niin ikään kokoonnuttu juhlimaan isosti suvun, ystävien ja Toimintakeskuksen väen kesken. Myös Vaalijalan kehitysvammapappi on saanut aina syntymäpäiväkutsun.
Nyt on enemmän aikaa kukkienhoitoon
Irmi on nähnyt Tuusniemen kehitysvammatyön kaikki vaiheet pienimuotoisesta kerhotoiminnasta nykyiseen Toimintakeskuksen malliin saakka.
Koronasta johtunut Toimintakeskuksen hetkellinen sulkeminen joudutti Irmin poisjääntiä päivätoiminnasta. Äkillinen elämänmuutos ei tunnu harmittavan. ”Mulla ee oo tässä mittään hättää, kuhan tässä olla köhötän”, toteaa Irmi omaan topakkaan tapaansa.
Irmillä on nyt enemmän aikaa kotonaoloon. Ikkunalaudalla ilahduttaa pitkä rivi saintpaulioita. Amppelissa roikkuu juoru. Lempikukakseen Irmi mainitsee mustanmerenruusun, jonka kasvattaminen onkin jo oma lukunsa.
Kukat ovat Irmin silmäterä kesäisin myös läheisten haudalla. Päivittäinen haudalla käynti kääntyi aikanaan jopa kesätöiksi. Kauempana asuvat ihmiset pyysivät Irmiltä yksi toisensa jälkeen kukankasteluapua. Parhaimmillaan hautoja oli hoidettavana 61. Palkkaa Irmi ei työstä tahtonut, mutta taskurahaa kertyi silti. Saaduilla rahoilla hän teetti ompelijalla juhlamekon. Kukkien kastelupalvelu päättyi pari kesää sitten.
Kukat ovat Irmin silmäterä kesäisin myös läheisten haudalla
Haudoista puhuminen herkistää Irmin kyyneliin. Veli sai äskettäin kutsun taivaan kirkkauteen. Surun rinnalla kulkee jälleennäkemisen toivo. Irmin suhtautuminen vanhenemiseen ja kuolemaan on levollinen: ”Jokkaisen on kuoltava. Ee oo hättee kuoleman iessä, ku uskoo Jumalaan. Elämä on parasta, kun saa olla terveenä ja asua omassa kodissa.”