Leila Savolainen pitää punaista sateenvarjoa.
”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puoli- kuollutta elämää”, Leila Savolainen siteeraa ohjenuoranaan pitämäänsä Minna Canthin lausahdusta. Kuva: Tuija Hyttinen

Leijonaemo ja osa-aikaerakko

Lapsuuden kokemukset opettivat Leila Savolaiselle, että lähimmäisistä on pidettävä huolta. Huolenpito on kantanut häntä itseäänkin elämän vaikeina hetkinä.

Leila Savolainen on 4-vuotias pikkutyttö, kun hän eräänä aamuna herää johonkin pelottavaan.

”Isäni teki matkatöitä ja olimme äidin kanssa kahdestaan kotona. Havahduin unestani siihen, että ambulanssimiehet ovat viemässä äitiä. Hän oli saanut massiivisen aivoverenvuodon.”

Leila jää kotiin, jossa hän on yksin kaksi yötä. 

”Naapureilta kävin pyytämässä ruokaa. Lopulta luonani tuli käymään seurakunnan diakoni. En tiedä, kuka hänet oli hälyttänyt, sillä äiti makasi tajuttomana sairaalassa. Diakonilta saamani puinen kampa on minulla vieläkin.”

Yksin ollessaan Leila päättää opetella lukemaan.

”Palattuaan kotiin isäni ihmetteli lukemisintoani. Olin vastannut hänelle, että minun on saatava tietoa maailmasta.” 

Tuo tiedonjano ei ole sammunut vieläkään. Maahanmuuttajien terveydenhoitajana ja pitkän linjan kaupunginvaltuutettuna ahkeroiva Leila on valmis oppimaan koko ajan uutta ja ottamaan asioista selvää. 

Äidin syli

Leilan äiti vietti sairaalassa kaikkiaan seitsemän kuukautta.

”Sisäistin tuolloin, että läheisistä on huolehdittava. Minulle oli esimerkiksi hyvin tärkeää pitää omia lapsiani mahdollisimman paljon sylissä silloin, kun he olivat pieniä. Meillä on edelleen tapana halailla paljon vielä nykyäänkin, kun lapseni ovat jo aikuisia. Olen varsinainen leijonaemo.”
Äidin sairastaminen vaikutti lopulta myös Leilan ammatinvalintaan. Hänestä ei tullutkaan äidinkielen opettajaa vaan terveydenhoitaja.

”Pidin lukion jälkeen välivuoden ja sain työkokemusta sekä koulu- että sairaalamaailmasta. Olin valmistautunut yliopiston pääsykokeisiin, mutta terveydenhoitoala vetikin enemmän puoleensa.” 

Nyt Leila on vastannut lähes 25 vuoden ajan kiintiöpakolaisten terveydenhuollosta Kuopiossa.

”Minulla ei ole varsinaista työaikaa. Kun kutsu tulee vaikkapa mukaan synnytykseen tai saattohoitoon, niin minähän lähden.”

”Asiakkaani ovat kokeneet rankkoja asioita enkä halua, että he joutuvat pelkäämään minua. Siksi en esimerkiksi käytä työasua vaan olen ihan siviilivaatteissa.”

Mustaa huumoria

Leila kertoo oppineensa paljon asiakkailtaan.

”Vaikka he ovat käyneet läpi vaikeita tapahtumia, he osaavat suhtautua niihin mustalla huumorilla. Se on upea taito, jota olen itsekin saanut työn kautta opetella. Työhuoneessamme nauretaan paljon.”

Mutta kyllä siellä Leilan mukaan myös itketään.

”Joidenkin mielestä kyynelehtivä sairaanhoitaja osoittaa epäammattimaisuutta. Koen kuitenkin, että jos minulta loppuisivat kyyneleet, en enää olisi kelvollinen tähän työhön. Sydän puuttuisi.”
Monet ovat ihmetelleet, miten Leila on jaksanut työssään näinkin pitkään. Epämääräiset työajat, rankat ihmiskohtalot ja valitettavasti myös aika ajoin vihapuheen kohteeksi joutuminen ovat omiaan nakertamaan vahvimmankin ihmisen kestokykyä.

”Luottamustehtävät ovat oivaa vastapainoa työlle. Siinä ollaan tekemisissä aivan erilaisten asioiden kanssa kuin töissä.”

”Mutta siinäkin on oltava sydän mukana. Jos intohimo häviää ja tulee tunne, että on jo oppinut kaiken, ei enää kannata jatkaa politiikassa.”
Leila osaa ottaa myös aikaa itselleen.

”Koen olevani vähän sellainen osa-aikaerakko. Tarvitsen välillä yksinäisyyttä ja hetkiä omien ajatusteni järjestelyyn. Lenkkeily luonnossa lataa akkuja, silloin käyn usein myös keskusteluja Jumalan kanssa ja pyydän voimia.” 

Suurempien suojassa

Vuonna 2009 elämä kolautti Leilaa kovalla kädellä. Aivoinfarkti iski ensimmäisenä työpäivänä kesäloman jälkeen.

”Se pysäytti totaalisesti. Koko vasen puoleni halvaantui. Minulle ei uskallettu tehdä liuotushoitoa, koska pelättiin, että olen perinyt äitini taipumuksen aivoverenvuotoihin.” 

Leila muistelee liikuttuneena, kuinka hänen asiakkaansa kantoivat hänestä huolta sairastamisen aikana. He olivat muun muassa järjestäneet Leilan puolestaan rukoushetkiä – kukin oman uskontonsa mukaan.

”Jossain vaiheessa lääkäri ihmetteli hyvää toipumistani. Sanoin hänelle, että jos minua ovat suojelleet Jumala, Allah ja Buddha, niin onhan se ihme, ellen sellaisten avustuksella selviä takaisin tolpilleni.” 

Jouluperinteet arvossaan

Leila myöntää olevansa jouluihminen, joka arvostaa juhlapyhien traditioita.

”On aivan ihanaa saada kaikki läheiset koolle. 4-vuotiaan lapsenlapsen myötä myös joulupukki on palannut osaksi joulunviettoa”, Leila hymyilee.
”Lapsuudenkodissani oli tärkeää, että pöydässä on perinteiset jouluruuat. Olen jatkanut samaa käytäntöä ja tykkään itse tehdä laatikot ja piparit sekä paistaa kinkun. Tyttärilleni olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt siirtää näitä perinteitä. ”

Joulumusiikki virittää Leilan oikeanlaiseen tunnelmaan.

”Kauneimmat Joululaulut -tilaisuuksissa saa laulaa sydämensä kyllyydestä.”

”Jouluperinteisiini kuuluu ehdottomasti myös korttien lähettäminen. En voisi kuvitellakaan kuittaavani asiaa somessa tai tekstiviesteillä. Minusta korttien lähettäminen viestii ihmisille, että ajattelen heitä.”

Leila haluaa jouluna myös hiljentyä.

”Yhteisen aterian ja joulupukin käynnin jälkeen alkaa oma aikani, kun lähden Alavan kirkon iltamessuun. On mukava huomata, että samat ihmiset vuodesta toiseen tapaavat siellä joulusanoman äärellä.”