Korkeushyppääjä Ella Junnilan rippiristi muistuttaa rakkaasta ihmisestä

Lehtikuvassa risti lentää. Kuvaan on ikuistunut korkeushyppääjä Ella Junnila, joka on kilpailussa ylittämässä rimaa. Samalla hänen kaulassaan oleva risti on päässyt mukaan ilmalennolle.

Eikä kuva ole suinkaan ainoa, vaan itse asiassa risti tuntuu kulkevan Junnilan mukana kaikkialle. Se on kaulassa nytkin, kun hän vastaa videopuheluun Belgiasta. Hän harjoittelee maassa uuden valmentajansa Tia Hellebautin kanssa.

Puheesta kuulee, että risti on hänelle rakas.

Risti on kulkenut maasta toiseen ja vuodesta toiseen Junnilan kaulassa. Hopeisesta korusta näkee, että se on nähnyt elämää. Sen kiinnike on irronnut, ja Junnila on korjannut sen metallisenvärisellä askartelulangalla.

Puheesta kuulee, että risti on hänelle rakas. Se on muisto hänen nyt jo edesmenneestä kummitädistään.

Hauskat riparimuistot palasivat mieleen

Korun saadessaan Junnila oli 14-vuotias. Hän oli käynyt Kuortaneella yleisurheilurippikoulun. Siihen sisältyi aamupäivisin uskonasioiden opiskelua, ja iltapäivisin oli aikaa urheilulle.

Rippikoulu oli Junnilasta positiivinen kokemus. Aikakausi palautui hänen mieleensä, kun hän löysi rippikoulussa tekemänsä muistiinpanot pakatessaan tavaroita Belgiaan muuttoa varten.

”Eniten nauratti, kun lähdin selaamaan vihkoa. Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä silloin on käsitelty, mutta siellä oli isoin mustin kirjaimin kirjoitettuna tällainen yksittäinen kohta, että ihminen on paha”, Junnila muistelee ja arvelee, että sinä päivänä rippikoulussa on puhuttu synnistä.

Rippikoulu huipentui konfirmaatioon. Junnila on unohtanut suurimman osan tilaisuuden yksityiskohdista, mutta muistaa sen, että alba oli hänelle vähän lyhyt. Urheilurippikoulussa se ei ollut poikkeuksellista, sillä joukkoon mahtui useita pitkiä nuoria.

”Konfirmaatio oli toki odotettu, koska tiesin, että Mani-täti on tulossa sinne.”

Kummitäti Marianne oli Junnilalle tärkeä aikuinen. Hän sai lempinimekseen Mani, sillä nimi oli liian vaikea yksivuotiaana Junnilan suuhun.

Tädin menetys tuntui musertavalta

LapsenaMani-tädin luona vierailu tarkoitti Junnilalle matkaa maaseudulta kaupunkiin. Junnila asui tuolloin Satakunnassa Sastamalassa ja Mani puolestaan Helsingissä. Yhdessä kaksikko nautti pääkaupungissa klassisen musiikin konserteista ja ruokapaikoista.

Yhteydenpito tiivistyi entisestään, kun Junnila pääsi opiskelemaan Helsinkiin Mäkelänrinteen urheilulukioon. Sen jälkeen hän ja Mani-täti kohtasivat arkisissa tilanteissa kahvitellen ja ”höpötellen”.

”Erityisesti sitten kun Mani-täti sairastui ja joutui jäämään pois työelämästä, hän oli minulle sellainen aikuinen siinä lähellä”, Junnila kuvailee.

Mani-tädillä todettiin aivokasvain. Syöpähoitojen aikana kummitädillä oli entistä enemmän aikaa olla yhdessä Junnilan kanssa. Hän oli Junnilan tukena ja turvana, kun tämä asui yksin Helsingissä.

Viikoittain on hetkiä, jolloin haluaisin soittaa Mani-tädille.

Tädin syöpää yritettiin hoitaa useaan otteeseen, mutta lopulta mitään ei ollut tehtävissä. Läheiset ehtivät valmistautumaan tädin kuolemaan, mutta Junnilan mukaan se tuli silti nopeasti ja yllättäen.

”Mani-tädin poisnukkuminen oli minulle ensimmäinen iso läheisen menetys”, Junnila kertoo. Tädin kuoleman muisteleminen nostaa edelleen kyyneleet hänen silmäkulmiinsa.

Junnila oli menettänyt aiemmin isoveljensä ja mumminsa. Isoveljen kuollessa hän oli itse parin kuukauden ikäinen ja mummin menehtyessä vielä niin nuori, ettei ymmärtänyt kuoleman lopullisuutta. Siksi Mani-tädin kuolema kosketti.

”Vaikka siitä on vuosia aikaa, edelleen on viikoittain hetkiä, jolloin haluaisin soittaa Mani-tädille tai muuten jutella hänen kanssaan.”

Silloin hän alkaa sormeilla kaulassa roikkuvaa ristiään ja ajatella rakasta tätiään.

Tädin esikuva vaikutti ristin käyttämiseen

Ristin hän sai kummitädiltä rippilahjaksi. Junnila oli pyytänyt sitä jo etukäteen tädiltä, ja he olivat yhdessä puhuneet, millaisen ristin Junnila haluaisi.

Rippijuhlissa Junnila sai toivomansa pienen ja kevyen hopeisen ristin, mutta sen lisäksi myös suuren ja painavamman vihreästä meripihkasta valmistetun ristin. Ne molemmat päätyivät aluksi korulaatikkoon.

Risti muistutti kummitädistä silloin, kun tämä ei ollut itse paikalla.

”Vajaa kymmenen vuotta sitten rupesin käyttämään ristiä. Asuin aika kaukana Mani-tädistä, ja hän oli kuitenkin minulle tosi tärkeä ihminen.”

Tädillä oli tapana käyttää ristiä. Hänen esikuvansa vaikutti siihen, että myös Junnila alkoi käyttää sitä. Risti muistutti kummitädistä silloin, kun tämä ei ollut itse paikalla.

Risti avaa keskusteluja kilpakentillä

Koru on kulkenut mukana, kun Junnila on lähtenyt opiskelemaan Tampereen yliopistoon sekä harjoittelemaan ja kilpailemaan maailmalle. Korkeushyppykilpailuissa koru on synnyttänyt keskusteluja. Junnila on päässyt silloin kertomaan suomalaisuudesta ja kristinuskosta.

Kilpailuissa on myös eri puolilta maailmaa tulevia urheilijoita, joiden uskonto näkyy voimakkaasti. Esimerkiksi Junnilan australialainen korkeushyppääjäkaveri Nicola Olyslagers käyttää ristiä. Kaverilla on lisäksi tapana heiluttaa valkoista kangasta verryttelykentällä ennen kilpailua ja toisinaan sen jälkeen.

Myös Junnilalla on omat rutiininsa ennen kilpailua.

Olyslagers kertoi Junnilalle, että kankaan heiluttaminen on hänelle tärkeä tapa ja hän haluaa osoittaa sillä omaa uskoaan. Myös Junnilalla on omat rutiininsa ennen kilpailua.

”Kun olen merkillä lähdössä hyppäämään, yleensä pyörittelen kihlasormusta muutaman kerran sormessa ja laitan hiukset niin, että ne eivät ole minulla kasvoilla, vaan korvien takana ja hyvin kiinni. Viimeiseksi ennen kuin lähden, laitan ristin paidan hihaan kauluksesta sisään.”

Toisinaan risti ei pysy hihassa, vaan viimeistään rimaa ylittäessä se lentää villisti kaaressa.