Kiusatun kirja  ei ole kostoretki

 

Näin vaikeissa asioissa tarvitaan avoimuutta. Jos kiusaamisesta puhutaan, se voi helpottaa jotain nuorta kertomaan asiasta aiemmin. Haluan rikkoa vaikenemisen kulttuurin”, kirjailija kertoo.

”Takaraivo iskeytyi betoniseinään. Jomottava kipu kiiri pitkin kalloa, ja luhistuin polvilleni. Reppu riuhdottiin selästäni, sininen Adidaksen reppu, jonka ostimme kesällä äidin kanssa 12-vuotislahjaksi ja joka tuoksui vielä uudelta. Tino ja Matias lappoivat repun täyteen mätiä hedelmiä ja homeisia leipiä.”

Antti Röngän, 23, erittäin vaikuttava esikoisromaani Jalat ilmassa on rankka kuvaus koulukiusaamisesta ja sen seurauksista vielä vuosia myöhemmin.

Kirjailija tuntee tarkoin aiheen, sillä hän ammentaa kiusatun Aaron hahmoon aineksia suoraan omista kokemuksistaan.

”Mielessäni kummitteli pitkään, että kiusaamisesta pitäisi kirjoittaa. Sanottavaa oli. Kirja oli pakko tehdä. Asia oli niin vahvasti mielessä ja vaikutti moneen asiaan elämässäni.”

”Ajattelin, että jos voin kirjan kautta antaa jotain jollekin, joka on kokenut vastaavaa, tekeminen on sen arvoista”, Rönkä kertoo.

Jokainen ihminen on riski

Pojat tyrkkivät Aaroa toisilleen kuin koripalloa.

”Heidän kätensä tärisivät innostuksesta, silmät venyivät naurusta viiruun. Irvistävä naama ja tyrkkivät kädet odottivat siellä, minne minut survaistiin. Olin yhtä pitkä kuin pojat, olin yhtä vahva kuin he. Olisin voinut lyödä. Työntää heidät sivuun ja juosta pois. Mutta käteni roikkuivat surkeina. En osannut käyttää niitä. Olin pelkkää loskaa ja sohjoa.”

Lähes parimetrinen ja urheilullinen Antti Rönkä ei enää pelkää – järjen tasolla – fyysisen turvallisuutensa puolesta.

”Tänäänkin huomasin kuitenkin olevani metroasemalla varuillani: joku saattaa tulla päälle, tönäistä tai lyödä. Selkäytimessäni on sekä fyysisen että henkisen väkivallan uhka.”

Mies puhuu kiusaamisen vaikutuksista analyyttisesti ja rauhallisesti. Hän näyttää voimakkaalta tyypiltä, jonka voisi ajatella selättäneen traumansa.
Mutta Rönkä tunnustaa, että perusturvallisuuden vaurioituminen tuottaa yhä häpeän, nöyryytyksen ja turvattomuuden tunteita.

”Minulla on tosi kriittinen katse omaan itseeni. Jokainen kohtaamani ihminen on mittari sille, kelpaanko ja olenko riittävä. Torjutuksi tulemisen mahdollisuus on koko ajan läsnä.”

Kirjassa yksinäisyys syövyttää yliopistossa opiskelevaa Aaroa sisältä, mutta ihmissuhteiden solmiminen on vaikeaa.

”Jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: ’Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole.”

Hyi että sä olet ruma

Opettajat tiesivät, että Rönkä joutui koulukiusatuksi. He näkivät monia yksittäisiä tilanteita.

”Kiusaamisen toistuvuus ja pitkäkestoisuus ei välttämättä valjennut heille. Kun joku yksittäinen tapaus oli sovittu ja pyydetty anteeksi, asia oli käsitelty. Ehkä se unohtuikin viikoksi tai pariksi.”

”Kiusaamisen taustalla oleva ihmissuhteiden dynamiikka jää kytemään luokassa ja tulee taas esiin toisessa tilanteessa. Ongelmaa pahentaa se, että ihmisten roolit jäävät päälle.”

Aikuisen Aaron päässä soi lapsuudesta tuttuja lannistuslauseita: ”Hyi että sä olet ruma. Miten sä voit näyttää noin tyhmältä?”

Röngällekin jäi kouluajoista alitajuinen tunne, että ihmiset eivät pidä hänestä. Hän asemoi yhä itsensä kohtaamisissa epäonnistujan rooliin ja jännittää.

Aaro varustautuu sosiaalisiin tilanteisiin merkkivaatteilla ja korostetun huolitellulla ulkonäöllä. Onko tämä ollut kirjailijankin strategia?
”Pintaan keskittyminen on yksi keino selvitä ja peittää omia haavojaan”, Rönkä vastaa.

Puhumattomuus ja piilottelu

Antti Rönkä muutti Vääksystä Lahteen lukioon. Opiskelupäivän jälkeen hän jäi välillä yksin ja ahdistuneena istumaan koululle.

Nuorukainen pelkäsi, että kiusaaminen alkaisi taas. Hän ei juuri puhunut kokemuksistaan kotona, vaikka varsinkin äiti oli huolestunut.

”Halusin suojella vanhempia ja säilyttää kodin paikkana, missä kiusaaminen ei ole totta. Pelkäsin, että jos sanon ääneen sen ahdistavan asian, se leimaa minua siitä lähtien. Puhumattomuus ja asian piilottelu jatkuivat pitkään.”

Romaani oli Röngän tapa kertoa. Kirjoittaminen on ainoa tila, missä mies ei mieti, mitä muut ajattelevat hänestä.

”Kaikissa muissa tilanteissa esitän itseäni ja yritän miellyttää muita. Sanon sellaisia asioita, joita oletan toisten haluavan kuulla.”

Vaikka kouluajan kokemukset eivät tulleet vanhemmille ”täysin puskista”, varsinkin äiti oli järkyttynyt, kun totuus päivittäisestä pelossa elämisestä paljastui.

Kirjailija-isä Petri Tamminen oli iloinen siitä, että poika osasi kirjoittaa kokemuksistaan.

”Vaikka oli se isällekin kova paikka.”

Itsetunnon hauras pinta

Helpottiko kiusaamisesta kirjoittaminen ja puhuminen?

”Siihen asti se oli kaiken läpäisevä linssi, jonka läpi katsoin maailmaa. Nyt kun asian on kohdannut, siitä on päässyt vähän irti. Ei tarvitse olla enää niin käpertyneenä itseensä.”

Esikoiskirjailija luonnehtii häpeää varjoksi, joka seuraa häntä. Se on tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty ihmisenä.

”Näen toisen katseessa hyvin herkästi jotain tuomitsevaa: olen jotenkin huono. Pitkään jatkunut kiusaaminen jättää jälkensä. Siitä syyttää itseään.”

Heikkoa käsitystä itsestä ovat parantaneet pärjäämisen kokemukset lukiossa, yliopistossa ja työpaikoissa.

”Tämä on vain osatotuus. Vanha rooli kulkee edelleen mukana jollain tasolla. Näen itseni kriittisesti, se on tunnetason pohjavire. Itsetunnon pinta on hauras, ja pienikin isku saa sen rikkoutumaan.”

”Kun lähden tästä haastattelusta pois, voi olla, että muistan jotain tyhmää, mitä olen sanonut, ja häpeän aallot vyöryvät taas ylitseni.”
Selviytyminen on suhteellista

Moni kiusattu on kertonut vuosia jatkuneista henkisistä oireista, jopa mielenterveyden tuhoutumisesta ja elämänhalun menettämisestä.
Antti Rönkä on saanut viestejä lukijoilta, joille kävi kehnommin kuin hänelle. Haastattelua edeltävällä viikolla hänellä oli pysähdyttävä kohtaaminen kadulla.

Vastaan tullut henkilö tunnisti kirjailijan ja kertoi olleensa monta vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä kiusaamisesta johtuneen masennuksen takia.
Rönkä katsoo, että hänen selviytymiseensä ”näinkin hyvin” vaikuttivat turvalliset kotiolot ja hyvät harrastukset, joiden kautta henkeä ahdistavaan elämään tuli happea.

”Olin myös hyvä koulussa ja tiesin, että minulla on vahvuuksia. Toisilla lähtöasetuksilla olisi voinut käydä huonommin.”

”En ole vieläkään täysin selvinnyt. Se, mitä pohdin kirjassa, kulkee mukana, niin kuin tarve paeta itseään lääkkeiden käyttöön.”

Näin, kuka on hölmö

Romaanissa Aaro työskentelee parikymppisenä vanhan kotipaikkakuntansa kaupassa. Kaksi vanhaa tuttua kiusaajaa, Tino ja Matias, tulevat kassalle.

Aaro odottaa kiusaajilta jonkinlaista käytöksen muutosta, persoonan kehittymistä ja kypsymistä. Turhaan.

Vanha asetelma toistuu. Ilkeä naljailu jatkuu, vaikka se onkin verhottu läpän heittämisen taakse.

Tämäkin ammentaa tositapahtumasta.

”Huomasin, ettei entinen dynamiikka ollut muuttunut yhtään. Ihan kuin olisin istunut taas koulun käytävällä.”

Joku suojakerros oli kuitenkin tullut kiusatun ja kiusaajien väliin.

”Lapsena ja nuorena otin kaikki iskut vastaan, en osannut sanoa takaisin. Tuntui turhalta tapella. Alistuin todella helposti, mutta siinä kassalla näin, kuka on oikeasti hölmö ja kuka ei.”

”Totta kai heidän käytöksensä satutti yhä, mutta osasin sanoa vähän takaisinkin. Ei tämä kirja ole mikään kostoretki kuitenkaan”, Rönkä korostaa.

Kirjailija ei myönnä olevansa katkera.

”Ennemminkin olen surullinen kiusaajien puolesta – ja yleisellä tasolla ärsyyntynyt ja turhautunut siitä, että keskuudessamme on tällaisia ilmiöitä ja ihmisiä.”

Kiusaaja kasvaa kieroon

Selän takana haukkuminen, valehtelu, mustamaalaus ja porukan ulkopuolelle jättäminen.

Kaikissa yhteisöissä päiväkodista työelämään löytyy kiusaajia, mutta ilmiöön ei suhtauduta kyllin vakavasti, vaan usein sitä vähätellään.

Antti Rönkä uskoo, että kerran opitut ikävät ja inhottavat käytösmallit jäävät helposti päälle.

”Jos joku käytöstapa tulee normiksi, kukaan ei enää osaa muuttaa roolijakoa: joku on kusipää ja toinen kärsii.”

Vanhemmat pelkäävät usein, tuleeko oma lapsi kiusatuksi. Harvemmin pelätään, että lapsi voikin olla kiusaaja, vaikka juuri siihen rooliin oppiminen ruokkii huonoja henkisiä taipumuksia ja saattaa kasvattaa koko ihmistä kieroon.

”Ehkä kiusaajaksi kasvamista ei osata pelätä, koska varsinkin poikien maailmassa ja koulussa arvostetaan niitä, jotka ovat kovaäänisiä ja jotka näyttävät muita vahvemmilta. He voivat olla tulevia menestyjiä.”

”Ajatellaan, että kiusattu on ansainnut sen, että antaa itsensä tulla kiusatuksi”, Rönkä pohtii.

Koko maailma ei ole paha

Koulukiusaamisongelma on Antti Röngän mukaan tiedostettu viime vuosina paremmin. Hän viittaa esimerkiksi KiVa Koulu -hankkeeseen.

”Vaikka väkivaltaiset mekanismit ovat syvällä luolamiesgeeneissä, ja vaikkei kiusaamisesta päästäisi kokonaan eroon, mikään teko kiusaamista vastaan taistelemiseksi ei ole turha.”

”Jokainen meistä voisi aamulla katsoa peiliin ja kysyä, mitä voin tänään tehdä, että muilla olisi helpompaa. Empatian osoittaminen on ilmaista ja kaikilla on siihen mahdollisuus.”

Entä mitä neuvoksi kiusatuille?

”Asiasta kannattaa kertoa opettajalle, vanhemmalle tai kenelle tahansa aikuiselle, vaikka kynnys on korkea. Mitä aiemmin, sitä parempi.”

”Koulun pihalla tai luokassa tulee helposti harha, että koko maailma on näin paha, mutta se ei ole totta. Ulkopuolella odottaa se oikea maailma, jossa iso osa ihmisistä on kuitenkin yleensä hyvän puolella”, Rönkä rohkaisee.