Diakoni omalla tavallaan
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Diakoni omalla tavallaan

27.9.2017

Teksti: Heli Haring

Kuva: Tuija Hyttinen

Kahdeksan kansainvälistä vammaisurheilun arvokisamitalia voittanut Marjaana Heikkinen on kulkenut pitkän matkan pimeydestä valoon.

Kops. Kops. Kops. Kuuluu vain teräviä kopsahduksia, kun Marjaana Heikkinen viskoo suutuspäissään kiviä. Eletään vuotta 2008 ja Heikkinen on päätynyt Neuronin kuntoutuskeskukseen – pyörätuolissa.

Oli tapahtunut jotain sellaista, mitä ei pitänyt tapahtua.

”Vammauduin niskaleikkauksen komplikaatioiden seurauksena. Ennen operaatiota minulle kerrottiin, että pahimmassa tapauksessa leikkauksen jälkeen voi jäädä kipuja. Vammautuminen oli minun lisäkseni yllätys myös neurokirurgille”, Heikkinen kertaa.

Matka mustaan aukkoon

Työlleen omistautunut, kuntourheilua harrastava, alakouluikäisen pojan äiti koki, että häneltä on viety aivan kaikki.

”Asia tuntui täysin käsittämättömältä. Mietin uudestaan ja uudestaan, että miten minulle on voinut käydä näin.”

Ensimmäiset kuukaudet vammautumisen jälkeen olivat mustaa aikaa.

”En saanut kovinkaan kaksisia toiveita kuntoutumisen suhteen. Ennustettani heikensi vielä perinnöllinen pikkuaivosairaus, jota sairastan. Vajosin syvään masennukseen ja tuntui, että kävin niin pohjalla kuin ylipäätään on mahdollista.”

”Luonnollisesti vammautumiseni järkytti myös lähipiiriäni. Välillä jouduin jopa itse olemaan se lohduttaja.”

Heikkinen kertoo, että noiden mustien kuukausien aikana ystävyyssuhteetkin punnittiin.

”Tosiystävät jäivät. Viereltä lähti kuitenkin muutama sellainen ystävä, joilta en olisi sitä osannut odottaa.”

Kenen elämä on arvokasta?

”Oli hirvittävän pelottavaa käydä ensimmäistä kertaa kotona vammautumisen jälkeen. Sairaala oli ollut turvallinen paikka, jossa minusta huolehdittiin kaikin tavoin”, Heikkinen muistelee.

”Poissa ollessani koti oli muuttunut pieneksi sairaalaksi erilaisine apuvälineineen. Koska tarvitsin alkuvaiheessa paljon apua, koin että oma reviirini oli kutistunut olemattomiin.”

Täydellinen avuttomuus. Itsemääräämisoikeuden kaventuminen. Kutsumusammatin menettäminen. Tämä kaikki uhkasi musertaa Heikkisen.

”Pahimpina hetkinä mietin täysin vakavissani itsemurhaa. Eihän elämä voisi sellaisena jatkua.”

Jokin kuitenkin pidätteli Heikkistä toteuttamasta synkintä vaihtoehtoa.

”Ajattelin poikaani, jonka olin pyrkinyt kasvattamaan suvaitsevaiseksi ja toisia arvostavaksi ihmiseksi. Itsemurhalla olisin osoittanut hänelle, että vammaisen elämä ei ole minkään arvoista. Siinä olisin vesittänyt oman kasvatustyöni.”

”Myös uskonnollinen vakaumukseni soti itsemurhaa vastaan. Jouduin kysymään itseltäni, että mikä minä olen määrittelemään, kenen ja millainen elämä on arvokasta.”

Keihäänheitto pelasti

Hoitohenkilökunta Neuronissa katseli Heikkisen raivokasta kivien viskelyä. He tiesivät, että hän oli nuoruudessaan harrastanut keihäänheittoa kilpatasolla.

”Neuronissa minulle ehdotettiin, että kun kerta kivien heittely sujuu noinkin hyvin, voisinko kokeilla taas keihästä.”

”Olen aina ollut hyvin tavoitteellinen ihminen enkä jaksaisi tehdä asioita vain tekemisen vuoksi. Siksi päämäärätietoinen harjoittelu keihäänheitossa tuntui houkuttelevalta ajatukselta.”

”Voisi sanoa, että keihäänheitto nosti minut pois pohjamudista.”

Suuri merkitys oli silläkin, että moniammatillinen hoitotiimi seisoi vankasti Heikkisen tukena.

”Minut nähtiin kokonaisena ihmisenä eikä vain vammana. Sain hoitavilta lääkäreiltä selkeät vastaukset kaikkiin kysymyksiini eikä mitään epäselvää jäänyt.”

Asian käsittelyä on helpottanut sekin, ettei niskaleikkaukselle ollut vaihtoehtoa. Se oli tehtävä.

”En siis ole missään vaiheessa joutunut jossittelemaan, että entä jos en olisikaan mennyt leikkaukseen vaan valinnut jonkin toisen hoitomuodon. Siitä olisi ehkä ollut vaikea päästä yli.”

Voimaa vertaistuesta

Ennen vammautumistaan Heikkinen ehti työskennellä kymmenen vuotta diakoniatyöntekijänä Vesannolla.

”Rakastin työtäni. Siellä tuli todellakin elettyä ihmisten rinnalla monessa surussa ja ilossakin. Osa sydämestäni jäi Vesannolle.”

Jossain vaiheessa Heikkinen kovisteli Jumalaa, kun tämä oli riistänyt häneltä kutsumusammatin.

”Kyselin, että miksi ensin kutsuit minua työhön ja sitten otit sen julmasti pois.”

Nyt vuosien jälkeen Heikkinen on taipuvainen näkemään asian toisin.

”Menetin ehkä ammatin ja siitä maksettavan palkan. Koen kuitenkin tekeväni edelleen diakoniatyötä omalla tavallani. Voin toimia monille kohtalotovereille rinnalla kulkijana, vertaistukena ja esimerkkinä.”

”Muutamat vammautuneet ovat tulleet kertomaan, että hekin suunnittelivat synkimmässä vaiheessa itsemurhaa. Kuultuaan minun tarinani, he saivat voimaa ja rohkaisua jatkaa elämää eteenpäin.”

Heikkinen kertoo, että tällaiset kohtaamiset pysäyttävät joka kerta.

”Jos olen esimerkilläni voinut pelastaa edes yhdenkin hengen, niin ehkä tällä kaikella läpi käymälläni on ollut jokin tarkoitus.”

”Vertaistuella on aivan uskomaton merkitys, olen itsekin saanut siitä valtavasti apua. Toinen samassa tilanteessa oleva tietää jo varpaiden asennosta, että mitkä ovat tunnelmat.”

Sisukas ja sopeutumaton

Heikkinen karsastaa sanaa sopeutuminen. Hänen mielestään se merkitsee luovuttamista. Sitä, ettei enää halua kehittyä.

”En ole sopeutunut, enkä aiokaan sopeutua. Mutta voin silti olla tyytyväinen elämääni.”

”Tietenkin olisin mieluummin säilyttänyt terveyteni, mutta vammautuneenakin olen saanut elää rikasta elämää. Kilpaurheilun myötä olen esimerkiksi päässyt matkustamaan ympäri maailmaa – sitä tuskin olisi terveenä tapahtunut samassa mittakaavassa.”

Sisukas nainen pitää myös esillä vammaisten oikeuksia tässä yhteiskunnassa.

”On olemassa ihmisiä, joiden mielestä meillä ei olisi oikeutta edes elää. Tuota ajattelutapaa vastaan haluan taistella. Jokaisen elämä on arvokas ja meillä kaikilla on oma tehtävämme täällä.”