Toivo pitää ihmisen liikkeellä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Ajankohtaista

Toivo pitää ihmisen liikkeellä

31.5.2017

Teksti: Kari Kuula

Kuvitus: Tuija Hyttinen

 

Elämänvoima syntyy toivosta. Epätoivo jähmettää paikoilleen.

Pariskunta kuulee, että taloon on tulossa putkiremontti. Mies huolestuu. Osaavatko rakentajat huomioida uudet asbestisäädökset? Entä jos valuja ei kuivateta tarpeeksi? Voiko alihankkijoihin luottaa? Ehkä pitäisi laittaa asunto myyntiin. Remppa menee kuitenkin pieleen.

Vaimo näkee toisin. On taloja ennenkin korjattu. Ei se rakettitiedettä ole. Otetaan tämä seikkailuna. Saadaan hetki asua muualla, sehän on vain mukavaa.

Vaimon reaktio kertoo, mitä on toivo. Se on uskoa siihen, että vaikeakin asia on mahdollista. Esteet voidaan voittaa, ongelmat ratkaista.

Ratkaiseva taito

Kyky toivoon on valtava psykologinen resurssi. Usein juuri se ratkaisee, mitä ihmiselle tapahtuu vaikeassa tilanteessa.

Avioeron sattuessa toiveikas mieli odottaa tulevaisuudelta hyviä asioita. Toinen taas jää suremaan omia virheitään eikä pääse elämässään eteenpäin. Taloudellisessa vastoinkäymisessä toivo katsoo siihen mitä on ja mikä on mahdollista. Toivonsa menettänyt taas jähmettyy ja katkeroituu.

Toivo antaa voimaa vakavan sairauden ja lähestyvän kuoleman edessä. Elämästä luopuminenkaan ei ole kaiken menettämistä. Ilman toivoa maailmassa ei syntyisi mitään suurta tai kaunista.

Näen enemmän

Kristillisessä ajattelussa toivo luetaan kolmen hengellisen perushyveen joukkoon. Usko ja rakkaus ovat ne kaksi muuta.

Toivon katse kohdistuu eteenpäin. Minä selviän. Elämä voittaa. Pahastakin voi nousta hyvää. Se mitä nyt näkyy, ei ole koko totuus asioista.

Kaikki nimittäin on Jumalan käsissä. Ja Jumalalla on hyvä tahto jokaista ihmistä kohtaan, minua myös. Siksi uskallan katsoa tulevaa levollisin mielin. En ole yksin ja omien voimieni varassa, vaan Jumala itse kantaa minua. Jumalan läsnäolon ”extra” tuo vaikeisiin tilanteisiin ylimääräisen voimavaran.

Siksi toivo näkee enemmän kuin on havaittavissa ja ymmärtää enemmän kuin on selitettävissä. Ei ihme, että monet varhaiset kirkkoisät käyttivät sanaa toivo uskon synonyyminä. Toivomme Jumalaan, he sanoivat.

Toivon vihollinen

Toivoa vastaan voidaan tehdä syntiä. Toivon hylkääjä ei usko enää Jumalan hyvyyteen eikä omiin mahdollisuuksiinsa. Minä olen niin huono ja paha, ettei Jumala voi tehdä minusta mitään. Epätoivo lukitsee ihmisen paikoilleen.

Epätoivon syntiä on esimerkiksi laiskuus ja aikaansaamattomuus. Mitä hyötyä on opiskella, työttömäksihän tässä kuitenkin päädytään. Miksi tekisin työni kunnolla, tulee se palkka lintsaillessakin. Miksi puhuisin toisille ystävällisesti, pärjää sitä tylymmälläkin asenteella.

Aina epätoivon syntiä ei ole helppo tunnistaa. Sitä voi yrittää paljastaa esittämällä itselle diagnostinen kysymys. Uskonko, että hyvä ei kannata?

Sitten katsotaan omia elämäntapoja. Pidänkö itsestäni huolta? Syönkö terveellisesti? Liikunko kohtuullisesti? Lepäänkö riittävästi? Sivistänkö itseäni?

Jos tiedän, mikä on hyvää, mutta en silti toimi sen mukaan, olen langennut epätoivon syntiin. En usko, että hyvä kannattaa.

Toivottomuus

Keskiajan kuuluisa runoilija Dante kertoo vertauskuvallisessa Helvetti-teoksessaan osuvasti epätoivon synnistä. Helvetin portin yllä lukee ”ken tästä käy saa kaiken toivon heittää.”

Toivo on täysin kadonnut helvetistä. Siksi sieltä puuttuu kaikki liike. Kadotetut ovat jumittuneet paikoilleen eikä kukaan usko mihinkään uuteen. He vain kiroavat virheitään ja syyttelevät muita.

Toisin on Danten Kiirastulessa. Siellä ihmiset kiipeävät puhdistavaa vuorta ylöspäin vapautuen vähitellen taakoistaan. Danten Paratiisi -teoksessa taas ihmiset kohoavat taivaallisten sfäärien läpi kohti Jumalaa.

Toivo saa ihmisen liikkeelle, epätoivo jähmettää paikoilleen.

Mitä sillä on väliä?

Jos epätoivossa toivo on hävinnyt, ylimielisyydessä ja röyhkeydessä taas on liikaa toivoa. Kaikki on minulle mahdollista nyt ja tässä. En tarvitse minkään suuremman apua, Jumalankaan.

Tähänkin syntiin on helppo langeta. Osaan ehkä kiittää vanhempiani, työnantajaani ja Suomen valtiota. Kiitos siitä, että asiat ovat hyvin. Mutta jos en kiitä myös Jumalaa, kaiken hyvän perimmäistä antajaa, lankean ylimielisyyteen.

Liiallisen toivon syntiä on sekin, että pitää Jumalan armoa yhtä automaattisena kuin maan vetovoimaa jalkojen alla. Pienestä vilpistä Jumala ei välitä ja suurimmatkin hän lopulta armahtaa. Ei siis väliä, mitä teen. Saan armon joka tapauksessa.

Toivon yliannostuksesta seuraa synnin vähättely ja pahimmassa tapauksessa moraalinen välinpitämättömyys. Näin uskosta Jumalaan tulee kansaa turruttavaa oopiumia, kuten Karl Marx aikanaan esitti.

Ei satu minun kohdalle

Ateistikin voi syyllistyä toivon yliannostukseen. Riittää kun kieltää sen universaalin lain, että pahasta seuraa pahaa. Silloin luotetaan liikaa maailmankaikkeuden hyväntahtoisuuteen. Siihen että se on minun puolellani.

Kun asiaa ajattelee näin, toivomyrkytyksiä alkaa huomata siellä täällä, esimerkiksi epärealistisessa optimismissa. Tupakoija uskoo, ettei keuhkosyöpä iske juuri häneen. Liikenteessä hurjasteleva luottaa onneensa. Mikä tahansa kohtuuton riskikäyttäytyminen voi olla oire toivon yliannostuksesta.

Joissakin kulttuureissa liiallinen toiveikkuus kytkeytyy taikauskoiseen maailmankatsomukseen. Monissa Afrikassa maissa aids leviää, koska monet uskovat henkivoimien suojelevan juuri minua, niin että muut sairastuvat mutta en minä. Siksi oikea tieto taudin leviämisestä ei vaikuta ihmisten sukupuolikäyttäytymiseen.

Terve toivo katsoo maailmaa realistisesti, vaikkakin valitsee myönteisen näkökulman.

Annosteltava kohtuullisesti

Toivo on eräänlainen vitamiini, jota on nautittava aristotelisen keskitien reseptin mukaan. Sen puute lamauttaa ja yliannostus rappeuttaa. On otettava sopivasti.

Toiveikkaan elämänkatsomuksen hyöty on havaittu monissa tutkimuksissa. Huomion tietoinen kiinnittäminen positiivisiin resursseihin lisää toiminnan tuottavuutta.

Kaoottisen muuton keskellä ei katsota koko sekamelskaa vaan vain sitä muuttolaatikkoa, jota juuri nyt ollaan pakkaamassa. Silloin saadaan voimauttava kokemus siitä, että hommahan edistyy. Kielestä mieleen -periaatteella voi opettaa omia ajatuksia kulkemaan myönteisiä polkuja pitkin.

Päätän, että viisi kuudesta esiin ottamastani puheenaiheista ovat positiivisia ja kannustavia. Ongelmatkin tuon esiin ratkaisuehdotusten kautta. Näin ohjaan ajatukseni etsimään myönteisiä tulkintoja asioista.

Vähitellen minun ei enää tarvitse pakottaa itseäni siihen, vaan valoisat ajatuspolut ja sanavalinnat alkavat tulla automaattisesti. Aivot oppivat katsomaan maailmaa toiveikkaasti.

Yli synkän veden

Vaikeissa tilanteissa tarvitaan toivoa. Kaikkein raskain koettelemus on kuolema, koska se riistää ihmiseltä kaiken.

Silloin kristillinen toivo voi antaa tavattoman lohdutuksen. Kuolema ei ole loppu, vaan siirtymistä toisenlaiseen elämään. Ihminen tosin ei ole luonnostaan kuolematon. Kun elintoiminnot lakkaavat, se on siinä.

Mutta Jumala voi ottaa täältä lähtevän ihmisen vastaan. Hän pitää tämän elossa ja olemassa. Paavali ilmaisee sen lyhyesti sanoilla ”Kristus teissä, kirkkauden toivo” (Kol. 2:7). Meissä asuva Jumalan Poika on kuin kahva, josta Isä Jumala tarttuu ja nostaa meidät iankaikkiseen elämään.

Mitä taivaassa tehdään?

”Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen” (Room. 5:2), sanoo apostoli Paavali. Tästä huolimatta taivastoivo voi myös hämmentää ja pelottaa. Ihminen kun luonnostaan kavahtaa kaikkea tuntematonta. Emme halua mennä yksin pimeään metsään.

Samalla tavalla kuolemanjälkeisyys herättää pelkoa. Ollaanhan siinä suuren tuntemattoman edessä. Silloin on viisasta ajatella Jumalaa, taivaan isäntää. Hänet me tunnemme, kun taas taivaan valtakunta on meille vielä salaisuus.

Kuolemanjälkeisestä todellisuudesta on äärimmäisen vaikea puhua, koska meillä ei ole siitä minkäänlaisia havaintoja. Kristikunta on kuitenkin päätellyt jotakin Raamatun pääosin vertauskuvallisista taivaskuvista.

Kuoleman hetkellä olemme vielä keskeneräisiä ja monella tavalla rikkinäisiä ihmisiä. Vasta rajan takana ihminen parantuu, puhdistuu ja täydellistyy. Tapaamme silloin edesmenneet, tutut ja tuntemattomat.

Ilmestyskirjan kuvaus taivaasta uutena Jerusalemin kaupunkina kertoo täyttymyksen yhteisöllisestä luonteesta. Jumalan tarkoitus on koota koko ihmiskuntaperhe taivaan suureen juhlaan.

Jääkö joku lopullisesti taivaan ulkopuolelle? Sitä emme tiedä. Joka tapauksessa Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4). Siksi kristityillä on lupa toivoa paljon.