Ihmeellistä johdatusta
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Ihmeellistä johdatusta

31.8.2016

Teksti: Satu Väätäinen

Kuva: Ilkka Markkula

Siilinjärveläisen palvelukeskus Akuliinan kodikkaassa salissa istuu siro ja valpas nainen ja laulaa harvinaisen kauniilla äänellä. Kun tilaisuus on ohi, lauluäänestä alkanut keskustelu vie merkilliselle matkalle Jäämeren myrskyistä perille pääsemisen rauhaan.

Merkityksellinen meri

Opettaja Elina Luukkainen syntyi nuoren Neuvostoliiton kansalaiseksi Kuolan niemimaalla, Jäämeren rannalla pian 92 vuotta sitten. Hänen vanhempansa Magnus ja Maria Takkinen olivat Muurmanskin suomalaisia ja ukin hätäkastama Elina oli nuorin heidän kahdeksasta lapsestaan.

Äidin vanhemmat olivat lähteneet 1800-luvun suurten nälkävuosien jälkeen paremman elämän toivossa Kuusamosta ja Tervolasta Kuolaan ja rakentaneet siellä itselleen hyvän elämän. Isä Magnus Takkinen oli syntynyt Norjassa, mutta vuosisadan vaihteessa hänenkin perheensä matka oli jatkunut Muurmanskiin.  Isän suku oli niin ikään lähtöisin Suomesta, Simosta.

Jäämerellä pyydettiin erityisesti turskaa ja lohta, mutta suomalaiset harjoittivat Kuolassa menestyksekkäästi myös maanviljelystä ja karjataloutta. Elina isä työskenteli kalastusaluksen kapteenina ja teki kauppamatkoja Norjaan. Äiti hoiti tilaa, eikä elämästä puuttunut mitään.

Äitikin oli erinomainen kalastaja ja osasi myös kalankäsittelyn niksit.

"Uskon meren ja kalastajaelämän kasvattaneen luonnettani enemmän kuin mikään muu. Se antoi kärsivällisyyttä ja henkistä vahvuutta, mikä oli niin tarpeen myöhemmän elämän vaikeissa vaiheissa."

Kolme Elinan sisarusta oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä, muun muassa Elina-niminen sisar lohirosvojen ryöstömurhan uhrina.  Myöhemmin kuoli vielä kaksi lasta lentävään keuhkotautiin. Takkusen perheen lapsista oli elossa vain kolme, kun Stalinin mullistukset ja vainot saavuttivat myös Jäämeren rannikon.

Kieli ja kodin elämä muuttuu

Elina oli käynyt neljä vuotta suomenkielistä alkeiskoulua ja osallistunut pioneeritoimintaan. Venäjän kielen hän oppi pitkällä priimuskoululaisen palkintomatka Mustalle merelle ja Krimille. Kielitaito tuli tarpeeseen, sillä suomenkieliset koulut lakkautettiin ja kieli muuttui venäjäksi. Uskonnonopetus ei kuulunut neuvostokouluun.

Isä Magnus Takkinen joutui luopumaan laivastaan ja siirtymään kolhoosin kalastusaluksen päälliköksi. Myöhemmin hänet monien muiden suomalaisten tavoin vangittiin ja teloitettiin ”kansanvihollisena” vuonna 1938. Kaksi vuotta myöhemmin suurin osa yli nelituhantisesta Kuolan suomalaisväestöstä karkotettiin Neuvosto-Karjalaan ja Uralille. Sen jälkeen Elina ei enää koskaan nähnyt veljeään eikä sisarensa perhettä, eikä saanut tietää mitään muistakaan sukulaisistaan.  Äiti pääsi Karjalassa työhön lastenkotiin ja 16-vuotias tytär ehti aloittaa Petroskoin opettajaseminaarin ennen kuin ”isänmaallinen sota” syttyi. 

Myöhäissyksyllä 1941 Maria-äiti hukkui yhdessä lastenkodin lasten kanssa Ääniseen heitä evakoineen proomun saatua suomalaisten osuman Poventsanlahdella. Samana syksynä Elina jäi toisten nälkiintyneiden seminaarilaistyttöjen kanssa suomalaisten vangiksi, kun heidät oli määrätty kaivamaan juoksuhautoja Karhumäen ja Petroskoin välille.

Hyviä ihmisiä            

Neuvostopropaganda kertoi suomalaisten sotilaiden raiskaavan ja hirttävän naiset puihin. Salaa sotilaita kuunnellut Elina oli ihmeissään, kun nämä puheissaan säälittelivät nuoria tyttöjä, antoivat ruokaa ja kohtelivat heitä kunnioittavasti. Puhdasta suomea puhuvana Elina luokiteltiin suomalaiseksi ja hänet kuljetettiin Äänislinnaksi muuttuvaan Petroskoihin. Elina pääsi asumaan pakolaisena 1918 Neuvostoliittoon tulleen Lyydia Rautiaisen luo. Hänen poikansa taistelivat puna-armeijassa ja mies oli kuollut Stalinin vainoissa. Lyyti-tädistä tuli elämässä yksin jääneen Elinan suuri tuki ja turva, – ja hoitipa hän vielä Elinan lapsiakin.

Petroskoin keskitysleirien johtajana vain puoli vuotta toiminut everstiluutnantti Kustaa Levälahti otti kaksikielisen Elina tulkikseen ja opasti hänet Itä-Karjalan Sotilaspiirin opettajaleirille, missä koulutettaisiin opettajia vallatuille alueille. Elina lähti jatkamaan opintojaan opettajaleirille Suomeen, ensin Jämsään ja myöhemmin Raumalle. Hän ei ollut vapaa, mutta ei vankikaan.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa Kannaksella kesällä 1944, Elina oli juuri lomalla Lyyti-tädin luona Äänislinnassa. Kun suomalaiset joukot jättivät kaupungin, hän sai valita jäädäkö vai lähteä. Elinalle valinta oli selvä, Lyyti-tädille vaikeampi. Viimeisellä junalla he kuitenkin yhdessä jättivät Petroskoiksi jälleen muuttuvan Äänislinnan. (Lyydia Rautiainen ei koskaan saanut tietoa poikiensa kohtalosta. Neuvostoliitosta 1940-luvulla palannut suomalainen tosin kertoi venäläisen rajavartijan lähettäneen suomeksi terveisiä Lyydia Rautiaiselle. Täti uskoi terveisten lähettäjän olleen toinen pojistaan.)

Elina sai pätevyystodistuksen Rauman opettajaseminaarista kesäkuussa 1945. Elämää leimasi kuitenkin jatkuva Neuvostoliittoon palauttamisen pelko. Valvontakomissio toimi maassa ja valtiollinen poliisi etsi neuvostokansalaisia.

Opettajaleirin entiset johtajat Matti Koskenniemi ja Antero Valtasaari auttoivat uupumatta entisiä oppilaitaan. Elinakin ehti lähteä Valtasaarten kodista piiloon Pielavedelle vain päivää ennen kuin häntä etsittiin sieltä. Antero Valtasaari toimi myös alaikäisen Elinan virallisena holhoojana ja saattoipa hän Elina-morsiamen alttarillekin, kun pappi lopulta vuonna 1950 uskalsi vihkiä neuvostokansalaisen Elina Takkusen ja Eero Luukkaisen avioliittoon. 

Avioliiton myötä Elina sai Suomen kansalaisuuden, hänestä tuli maalaistalon emäntä ja neljän lapsen äiti. Hän jatkoi myös omaa työtään ja teki pitkän päivätyön opettajana Pohjois-Karjalassa. Nyt hän viettää eläkepäivään yhdessä Eero-puolisonsa kanssa kauniissa Akuliinan kodissa.

"Vasta Suomessa varmistui, että vanhempani olivat luterilaisia. Neuvostoliitossa ei puhuttu uskonnosta, enkä minäkään ollut uskonnollinen. Kun nyt katselen elämääni, näen siinä ihmeellisen selvän Jumalan johdatuksen. Aina kun olin vaarassa tai vaikeuksissa, minua suojeltiin ja kuljetettiin eteenpäin."

Elina Luukkainen on julkaissut elämänvaiheistaan Esa Luukkaisen ja Ilkka Markkulan toimittaman kirjan Jäämeren myrskylintu. 2014.