Sielunmaisema Afrikassa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Sielunmaisema Afrikassa

30.12.2015
Heli Haring
Kuva: Tuija Hyttinen

Lähetystyössä vietetyt vuodet jättivät kaipuun Kaarina Toivolan ja
hänen äitinsä Mirja Korhosen sydämiin. Tuosta kaipuusta syntyi kirja.

Elefantteja ja enkeleitä -kirja kertoo Korhosen perheen tapahtumarikkaista vaiheista Okavangojoen varrella Lounais-Afrikassa, joka nykyään tunnetaan Namibiana. Perhe vietti siellä lähetystyössä vuodet 1954–59 ja 1962–65.   

”Lapsuudessani äitini toimi pyhäkouluopettajana ja kertoi, että suomalaisia oli lähetystyössä Afrikassa, koska siellä ei tunneta evankeliumin sanomaa. Siitä minulle jäi kytemään mielenkiinto asiaa kohtaan”, Mirja Korhonen muistelee.

”Lukiovuosinani olin kirjoittanut päiväkirjaan, että isona haluan lähetyssaarnaajaksi. Haave nousi aina aika ajoin mieleen, vaikka en sitä aktiivisesti ajatellutkaan.”
Helsingissä opiskellessaan Mirja meni mukaan Akateemisten Vapaaehtoisten Lähetysliittoon.

”Siellä tapasi koko ajan joko lähdössä tai tulossa olevia lähetystyöntekijöitä. Asia alkoi kiinnostaa yhä enemmän.”

Samoissa piireissä Mirja tutustui myös tulevaan puolisoonsa, teologiaa opiskelevaan Paavo Korhoseen. Avioliiton myötä unelma lähetystyöstä sai vihdoin siivet.

Sydämellinen vastaanotto

Kun Korhoset lähtivät ensimmäiselle pestilleen Lounais-Afrikkaan, oli perheessä kaksi pientä lasta. Lähtö kaukaiseen ja kovin erilaiseen maahan ei kuitenkaan pelottanut.

”Olimme nähneet, että muutkin olivat lähetystyöstään selvinneet. Ei meitä pelottanut, mutta monia kysymyksiä ja uteliaisuutta sen sijaan oli ilmassa”, Mirja Korhonen kertoo.

Kyseessä oli varsinainen hyppy tuntemattomaan, koska tuohon aikaan ei ollut nykyisenlaisia tiedonhankintamenetelmiä.

”Etukäteen tiesimme vain, että olemme menossa joen varrella sijaitsevaan tiilitaloon.”
Lähetysasemalla oli kirkko, koulu ja sairaala.

”Lähimpään pikkukaupunkiin oli matkaa 400 kilometriä. Matka taitettiin suurilla kuorma-autoilla, koska teitä ei ollut.”

Määränpäässä perhe otettiin sydämellisesti vastaan. Sana oli kiirinyt ja lähetystyöntekijöitä oli jo kovasti odotettu.

”Olihan se arki kovin erilaista kuin Suomessa. Elämä pyöri hyvin pitkälti lähetysaseman ympärillä, sillä muuta toimintaa seudulla ei juuri ollut. Kirkonmenot olivat aina suuri ja tärkeä tapahtuma.”

Hiekkaa ja piikkiruohoa

Mirja toimi lähetysaseman emäntänä ja koululaisten valvojana, Paavo puolestaan teki papin töitä niin asemalla kuin kaukaisemmillakin alueilla.

”Papin työnkuva oli kyllä aika laaja. Siihen kuului myös rakennustöitä ja paikallisten opettamista ajamaan autolla.”

Oman haasteensa arkeen toi se, ettei alueella selvinnyt oikeastaan muulla kuin paikallisella kielellä, rukwangalilla.

”Piti vain kääriä hihat ja käytännön kautta opetella alkeet. Esimerkiksi rakennustöitä tehdessään Paavo nosti esineen kerrallaan ja kysyi paikallisilta, mikä se on. Kävihän meillä toki myös opettaja kotona antamassa kielitunteja.”

Kaarina syntyi ensimmäisen lähetystyöpestin aikana. Hän oli 10-vuotias, kun perhe muutti lopullisesti takaisin Suomeen.

”Minulle lapsuus eksoottisemmassa ympäristössä näyttäytyi ihan tavallisena, koska en paljon muusta tiennyt”, Kaarina muistelee.

”Erityisesti mieleen on jäänyt se, miten valtavasti kaikkialla oli hiekkaa ja sen seassa piikkiruohoa.”

”Meillä oli myös paljon kotieläimiä: kanoja, kissoja ja kaksi marakattia. Lapsuuden peruja varmasti on, että olen edelleen todella eläinrakas.”

Sielu jäi Afrikkaan

Koulunkäynti Afrikassa oli sekin jotain aivan muuta kuin Suomessa. Kaarina sisaruksineen kävi koulua rannikolla, 1000 kilometrin päässä Okavangolta, ja matka kesti 2–3 päivää suuntaansa.

”Kouluaikaan ikävä Okavangolle oli kova. Valittelin, ettei rannikolla ole edes piikkiruohoa”, Kaarina nauraa.

Palaaminen takaisin Suomeen tuntui Kaarinasta haikealta. Ainoa lohdullinen ajatus oli tieto siitä, että Suomessa saa käydä koulua kotoa käsin.

Sittemmin Mirja on käynyt matkoilla Afrikassa kahdeksan kertaa ja Kaarina kahdesti.

”Kun palasin sinne lapsuusvuosieni jälkeen ensimmäistä kertaa, minulle tuli voimakas kotona olemisen tunne. En osannut edes kuvitella, että sellaista tunnetta voisi olla olemassakaan”, Kaarina kuvailee.

”Afrikka on sielunmaisemani, ei siitä mihinkään pääse.”

Mirja puolestaan koki myöhemmillä matkoillaan, että hänellä on jäänyt jotain kesken. Tunne hellitti vasta vuonna 1997, kun hän lähti melkein vuodeksi Namibiaan kaitsemaan poikansa lapsia.

”Sen visiitin jälkeen mieleeni laskeutui rauha. Eräs tuttavani sanoikin, että taisin käydä hakemassa sieluni sieltä pois.”

Rakasta kaukaista lähimmäistä

Kaarina arvelee, että kirjan kirjoittaminen on hänelle ehkä ollut keino käsitellä kaipuuta, jonka Afrikka jätti.

”Nuorempana kaavailin itsekin lähteväni lähetystyöhön. Elämä ei kuitenkaan aina mene suunnitelmien mukaan. Valtaosan työurastani tein uskonnon opettajana Karttulan yläasteella ja lukiossa.”

Afrikasta jäi sydämeen muutakin kuin kaipaus.
”Koen sosiaalisen auttamisen tärkeänä. Ei pidä rakastaa ainoastaan lähimmäistään, vaan myös kaukaista lähimmäistään”, Kaarina pohtii.

Samoilla linjoilla on Mirjakin.
”Afrikka avarsi ja syvensi ajatteluani. Opin ymmärtämään ihmisiä uskonto-, kieli- ja roturajojenkin yli.”

 

 


Lisätietoja kirjasta:
**@**