Toivo tarvitsee tukemista säilyäkseen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Ajankohtaista

Toivo tarvitsee tukemista säilyäkseen

25.9.2019

Teksti ja kuva: Kaija Vuorio

 

Toivon ylläpitäminen on tärkeää potilastyössä, mutta miten käy toivon ilmastoahdistuksessa?  

Toivon olemassaolon voi tuntea, mutta sitä ei voi sitoa määritelmiin eikä se herää vakuuttelemalla. Se välittyy sanojen ja rivien välistä sen tunnelman kautta, joka syntyy puhekumppanin tavasta puhua.” 

Psykiatrian emeritusprofessori Johannes Lehtonen puhui Kuopion sairaalasielunhoidon 60-vuotisseminaarissa toivosta.

Toivo välittyy arkisessa vuorovaikutuksessa. Siksi digitaalinen viestintä on ongelmallista terveydenhuollolle. Potilas voi jäädä totaalisen yksin.

”Toivon kokemukseen sisältyy tietoisuus siitä, etteivät toiveet välttämättä toteudu.” 

Toivo siis tarvitsee aikaa, sillä se katsoo aina eteenpäin. Siihen sisältyy kokemus tulevaisuuden epävarmuudesta.

”Toivossa on mielekkyyttä vain sen vastakohdan kautta eli pettymyksen todellisesta mahdollisuudesta.”

Toisaalta pettymys voi olla lamaannuttavan musertavaa ja johtaa epätoivoon. 

Vaihtoehto epätoivon umpikujalle

Toivo merkitsee ihmiselle vaihtoehtoja. Epätoivo on sen sijaan umpikuja; toivo ei ole vielä kokonaan kadonnut mutta sen kokee saavuttamattomaksi.

Sairastuneelle toivon säilyttäminen on ratkaisevaa, silla sairaus kaventaa mielen liikkuvuutta. Mieli suojaa itseään käpertymällä sisäänpäin sairauden uhalta ja vaaroilta. Toivo vaikuttaa juuri päinvastoin: se laajentaa mieltä sekä avaa ovia suojakoloista ja sairauden kehästä takaisin elämän todellisuuteen.

Lehtosen mukaan sairastunut tarvitsee tukea kohtaamaan ahdistavat kysymykset ja sairauteen liittyvät kuvitelmat ja ennusteet. Toivon tukemisella ei ole todellisuuspohjaa, ellei käsitellä sitä, mitä on sairastumisen jälkeen odotettavissa.

”Mielen eheyden säilyttäminen voi olla tärkeämpää kuin vaarallisten ajatusten välttäminen ja faktoissa pitäytyminen.”

Tärkeää on tukea ihmisessä rakenteellisesti olevaa toivon ydintä. 

Toivon ydin on nimittäin Lehtosen mukaan orgaanista alkuperää, se on osa kaiken elollisen eloonjäämispyrkimystä.

Siihen saa kosketuksen jo vastasyntynyt, joka saa huolenpidon, suojan ja ravinnon kautta kokemuksen hyvästä, mutta hetkittäin myös vaillejäämisestä eli pahasta. Huolenpito poistaa pahan ja antaa kokemuksen hyvästä: näin hyvän ja pahan kokemusten vuorottelusta syntyy hyvin syvällä mielessä kestävä toivo. 

Toivottomuus altistaa tappiolle

Vakavissa sairauksissa toivon puuttuminen saattaa uhata terveyden palautumista silloinkin, kun paranemiselle olisi fysiologisia edellytyksiä.
Lehtosen mukaan on paljon tutkimusnäyttöä siitä, että toivottomuus altistaa tappiolle taistelussa sairautta vastaan. 

Masennus syö uskoa tulevaisuuteen ja heikentää toivon tunnetta. Se värjää toivon epätoivon sävyillä.

Lehtosen mukaan kuitenkin epätoivo on yhtä tärkeä kokemus kuin toivokin; se on toivon kääntöpuoli eli toivoa on niin kauan kuin on epätoivoakin. Epätoivo on vaarallista silloin, kun sitä ei enää jakseta kokea. Silloin jäljellä on vain tyhjyys, mykkyys, tunteeton ja esineellinen elämä.

Ensin kipu, sitten paraneminen

Sama toivon ylläpitämisen mekanismi pätee myös ilmastoahdistukseen. Ilmastonmuutos uhkaa ihmisen olemassaoloa, ja uhka osuu ihmisen mielessä hyvin syvällä olevaan perusluottamukseen.

Lehtosen mielestä ilmastonmuutos on saattanut ihmisen samanlaiseen uhan ja riippuvaisuuden tilaan kuin pienen vauvan, jolle hoivan puute on elämän edellytysten uhka. Vauvahan on täysin riippuvainen hoivaajastaan. 

”Sen hyväksyminen, että olemme riippuvaisia elinympäristöstämme, on hyvin vaikeaa aikuiselle. Ehkä se on myös syy siihen, että ilmastonmuutokseen on kyetty reagoimaan niin hitaasti.”

Lehtosen mukaan ainoa tie kohti rakentavaa sopeutumista on ilmastoahdistuksen kohtaaminen. Ahdistavien pelkojen realistinen tunnistaminen on koko yhteisön asia. Siinä on toivon heräämisen paradoksi: todellinen toivo muutoksesta voi syntyä vasta sitten, kun uhan todellisuuden pystyy jakamaan muiden kanssa.