Ollaanko kirkossa aina eri mieltä?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Ollaanko kirkossa aina eri mieltä?

25.9.2019

Teksti: Kari Kuula

Kuvitus: Tuija Hyttinen

 

Kirkko ei ole niin riitainen yhteisö kuin uutisten perusteella voisi luulla.

Jos kirkon elämää seuraa uutisten kautta, se näyttää kovin riitaiselta yhteisöltä. Törmäyksiä siellä ja täällä. Nahistelua uskonnäkemyksistä. Herätysliikkeet kritisoivat äitikirkkoa. Jännitteitä merkittävien virkojen täytöissä. Kädenvääntöä parisuhdelaista ja naisten pappeudesta.
Paikalliset rähinätkin rävähtävät välillä koko valtakunnan tietoisuuteen. Kohu saadaan aikaseksi kirkon remontista, gospelkonsertista, taidehankinnasta tai vaikka henkilövalinnasta.

Missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä riidellään. Vai onko näin? Tekeekö tämä kuvaus oikeutta kirkolle? Voisiko riidalta näyttävät ilmiöt tulkita toisella tavalla?

Uutisvirran valikointi vääristää

Kirkon julkisuuskuvaan pätee vanha viisaus. Huonot uutiset kuuluvat kauimmaksi. Siksi pelkästään uutisvirtaa seuraamalla kirkon menosta saa vinoutuneen kuvan. Vika ei ole toimittajissa, vaan uutismaailman luonteessa.

Arkisen kivassa seurakuntaelämässä ei ole mitään raportoitavaa. Sen sijaan törmäykset ja epäkohdat kiinnostavat. Uutisia tehdään yllättävistä ja poikkeuksellisista tapahtumista. Mieluummin esitellään konflikti kuin sen raukeaminen.

Sosiaalinen media vielä synkentää kuvaa. Monet jakavat hanakasti pöyristyttäviä uutisia ja blogeja, joita vielä höystetään omalla taivastelulla. Tämä vaikuttaa väkisinkin sähköiseen levitykseen perustuvaan viestintään. Lukijoiden täytyy jakaa juttu, muuten sitä ei huomata. Niinpä otsikot jyrkistyvät klikkauskoukuiksi, vaikka itse teksti kuvaisikin asioita maltillisen tasapainoisesti.

Oma lukunsa ovat vapaat ja maksetut bloggaajat. Maallisten julkaisualustojen eräät suuret nimet ampuvat joka suuntaan, joten kirkkokin saa osansa muutaman kerran vuodessa. Kristinuskon parjaaminen on helppoa. Asiat valikoidaan sopivasti, tulkitaan nurinniskoin ja väritetään purevanhauskalla retoriikalla - ja klikkausmittari naksuttaa. Välillä joku kirkollinen kommentaattorikin lipsahtaa samaan.
Jos siis muodostaa kuvansa kirkosta sen perusteella, mitä uutisia sattuu itse bongaamaan, joutuu väkisinkin perspektiiviharhaan. Moninkertaisesti valikoitu todellisuus on vääristynyttä todellisuutta.

Tiukka keskustelu kertoo elämästä

Silti on totta, että kirkossa ollaan eri mieltä monista asioista ja kitkasta syntyy kipinää. Mutta miksi tulkita sitä riidaksi? Rakkauttahan se on. Rakkautta asiaan. Kun jokin on tärkeää, siitä pidetään kiinni
ja sitä puolustetaan.

Jos näin suuressa yhteisössä vallitsisi liikuttava yksimielisyys kaikesta, olisi syytä huolestua. Vallan olisi saanut pelko, laiskuus tai epäuskonsekainen välinpitämättömyys. Kädenvääntö strategioista ja näkemyksistä on elämän merkki.

Uuden testamentin professori Heikki Räisänen nosti 70 -luvulta alkaen pintaan ankaran keskustelun raamattunäkemyksestä. Agendalle nousivat muun muassa ihmeet, neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus. Tämä vääntö on pitkälti hiipunut. Historiallinen raamatuntutkimus ei enää aiheuta juurikaan päänvaivaa kirkossa. 

Naisten pappeudesta debatoitiin erityisesti 80-luvulla, jolloin kirkko avasi pappisviran naisille. Uusin valtakunnantaistelu käydään parisuhdelaista 
ja sen vaikutuksesta kirkon opetukseen ja käytäntöihin, joskin sen kohdalla on jo havaittavissa jonkinlaista taisteluväsymystä. 

Myös eräät pienemmän mittaluokan teemat ovat jakaneet mielipiteitä, kuten luterilainen karismaattisuus, evankeliointi, ehtoolliskäytännöt, Luther-säätiö ja naispappeuden vastustajien mahdollisuudet käyttää kirkon tiloja.

Erilaisten kantojen yhteentörmäyksistä on ollut paljon hyötyä kirkolle. On tajuttu, että moni asia voidaan perustellusti nähdä eri tavalla. Luvallisten uskonnäkemysten ja käytäntöjen vaihteluväli on nyt suurempi kuin joskus aikaisemmin. 

Suuressa porukassa sattuu ja tapahtuu

Mitä enemmän, sitä enemmän. Tämäkin selittää kirkon koulukuntaisuutta. 

Luterilainen kirkko Suomessa on aivan valtava yhteisö. Neljä miljoonaa jäsentä, 20 000 työntekijää ja satojatuhansia vapaaehtoisia. Massiivinen keskushallinto ja lähes 400 seurakuntaa maaseuduilla ja kaupungeissa. Lisäksi herätysliikkeitä, palvelujärjestöjä, koulutuskeskuksia ja jumalanpalvelusyhteisöitä. 

Näin suureen yhteisöön syntyy aivan luonnostaan koulukuntia. Samanmieliset toimivat yhdessä samaan tapaan kuin puolueet yhteiskunnassa. Ja kun toimijoita on paljon, ryhmittymät ovat suuria. 
Myös kirkon pitkä historia luo moni-ilmeisyyttä. Saamme vaikutteita kirkkoisiltä, keskiajalta, reformaation vuosisadalta ja valistuksen ajattelulta. Moderni kansainvälinen teologinen keskustelu heijastuu myös meille. Muilta kirkkokunnilta opitaan yhä enemmän yhtä ja toista.

Ei siis mikään ihme, että kirkollinen sananvaihto on välillä äänekästä ja näyttää riitaiselta. Sitä se ei kuitenkaan ole. 

Kirkossa on jo kauan sitten totuttu kilpailevien näkemysten rinnakkaiseloon. Asetelmaa ei vakavissaan yritetäkään muuttaa, vaan sitä pidetään pikemminkin voimavarana. Hyvinkin eri tavalla ajattelevat löytävät kirkosta oman viiteryhmänsä.

Mielikuvien kirkko ja kohtaamisen kirkko

Näyttää siltä, että on olemassa kaksi kirkkoa. Tiedotusvälineistä välittyvä mielikuvakirkko rakentuu sattumanvaraisen informaation pohjalta. Sivukorvalla kuullaan pätkä piispan haastattelua telkkarissa tai somesta hoksataan epäkohtauutisen otsikko.

Näistä havainnoista syntyy mielikuvakirkko eli uskomus siitä, minkälainen yhteisö kirkko on. Tätä kirkkoa ei ole olemassa missään muualla kuin kokijansa mielessä. Silti se on todellinen, koska se vaikuttaa hänen käsitykseensä kirkosta.

Sitten on seurakunnan arjessa toteutuva hyvin toisenlainen kirkko. Se syntyy lihaa ja verta olevien ihmisten kohtaamisista. Vaihdetaan kuulumisia, pidetään hartaus tai harrastetaan jotakin. Ollaan yhdessä ja ehkä nauretaan. 

Uutisista tuttua vääntöä ja valitustakin löytyy, jos hakemalla hakee. Mutta se ei tule ensimmäisenä vastaan eikä jää jälkimauksi suuhun.

Seurakuntaelämän näkökulmasta uutisvirran mielikuvakirkko näyttää perin vieraalta otukselta. Sitä kun ei kohtaa juuri missään. Tiedotusvälineet tarjoilevat vain yksipuolisen valikoiman kirkollisia tapahtumia. Kristillisen liikkeen todellisuus on paljon moni-ilmeisempi, rikkaampi ja raikkaampi.